Ensin haluttiin tuoda yliopistoihin lukukausimaksut, sitten viedä niistä valintakokeet. Opetusministeriö tiedotti pari viikkoa takaperin tavoitteesta, jonka mukaan yliopistojen valinnat hoituisivat tulevaisuudessa ”pääosin ylioppilas- tai ammattitutkinnon arvosanojen perusteella”. Moni media uutisoi pääsykokeiden olevan pian historiaa, ja keskustelu on vellonut yhtä lailla facebook-ryhmissä kuin ylioppilaskunnan rakkaassa Aino-lehdessäkin.
On helppo olla samaa mieltä siitä, että nykytila ei ole toivottava. Lukiolaiset hikoilevat viikkotolkulla ylioppilaskirjoitusten parissa, vain huomatakseen että paikka haaveiden yliopistossa vaatiikin vielä toisen samanlaisen rykäyksen pääsykokeissa. Preppauskurssien ja pääsykoekirjojen myyjät iloitsevat – opiskelupaikka on hyvä myyntituote, ja lupaus unelma-ammatista lääkärinä tai juristina on helposti tuhansien eurojen arvoinen. Nykyjärjestelmä sortaa vähätuloisia, aiheuttaa opintojen aloittamisen venymistä älyttömyyksiin, eikä silti takaa lainkaan, että oikeat ihmiset päätyvät oikealle alalle.
Ratkaisuksi on siis ehdotettu painotuksen siirtämistä pääsykokeista ylioppilaskirjoituksiin. Ehdotus ei ole täysin kehno, mutta tuskin korjaa nykytilaa merkittävästi. Ylioppilaskirjoituksilla ei saada seulottua hakijoita riittävästi eliittipaikkoihin, eivätkä ne kata suurta osaa opiskelualoista. Tekniikan aloilla on selkeää, että matematiikan ja luonnontieteiden laudaturit avaavat ovet opiskeluun, mutta mitkä arvosanat ratkaisevat valittaessa taidekasvattajia tai muotoilijoita? Entäpä ekonomeja? Yleissivistävillä ylioppilaskirjoituksilla on kovin kovin vaikea mitata soveltuvuutta kaikille aloille, tai järjestää tiukkaa seulaa. Ja jos osa pääsykokeista pysyy, kuten opetusministeri nyt lupaa, pysyvät nykyiset ongelmatkin.
Vaativia pääsykokeita puolustetaan joskus sillä argumentilla, että ne mittaavat motivaatiota. Vain lukemalla läjän kirjoja, jännittämällä kuukasitolkulla ja oksentamalla ulkoa opitun yhdellä kertaa paperille voidaan selvittää haluaako kokelas tarpeeksi palavasti alalle ansaitakseen paikan. Höps. Jos motivaatiota halutaan mitata, voitaisiin esimerkiksi ekonomiopiskelijakokelaat laittaa ryömimään kurassa tai syömään kulhollinen kakkaa. Kiinnostuksen ja sitoutumisen ohella täytyy mitata myös tietotaitoa, olennaisia kykyjä ja lahjakkuutta. Hakijan soveltuvuus, eli se, onko oikeaa aineista saattamaan opintonsa loppuun ja hyödyntämään oppimaansa työelämässä, on yhdistelmä kaikkea tätä. Opiskelijavalinnoissa täytyy siis mitata soveltuvuutta.
Onnistuuko se ylioppilaskirjoituksissa? Ei, ainakaan Aalto-yliopiston edustamilla aloilla ne eivät ole riittävä mittari hakijan soveltuvuudesta. Nykyiset ylioppilaskirjoitukset toimivat kahdella tavalla; symbolisena initiaatioriittinä ja lukioiden kansallisena laadunvarmistusjärjestelmänä. Kumpikaan ei riitä perusteluksi kalliin ja jäykän systeemin ylläpitämiseksi. Mitä jos lukion viimeinenkin vuosi käytettäisiin uuden oppimiseen, eikä pää hiessä kertaamiseen? Yleissivistävyyskään ei ole yo-kirjoitusten varassa – jos kirjoituksia ei olisi, voitaisiin esimerkiksi kaksi ensimmäistä vuotta sivistyä, ja viimeisenä vuonna erikoistua.
Jospa siis pidettäisiin pääsykokeet, mutta poistettaisiinkin ylioppilaskirjoitukset? Tule kertomaan mielipiteesi tästä ja muusta ensi tiistaina AYY:n hallitusohjelmaworkshoppiin.
Jannen ja Juhan inspiroimana,
Atte
ps. tämä kirjoitus on 60 % provokaatio, 40 % kehitysehdotus ja pyöreät 0 % virallinen kanta.
Jatkohuomautuksena vielä Aten tekstiin, että DIA-kokeissa (diplomi-insinööri- ja arkkitehtiyhteisvalinta) mitataan melko pitkälti samoja asioita kuin ylioppilaskokeissakin. Erityisen perverssiksi tilanteen tekee sen, että kokeiden laatijat ovat vielä joiltain osin samat!