Ylioppilaskunnan nettisivujen syövereissä lukee AYYn tästä hallitusblogi.ayy.fi –osoitteesta löytyvästä blogista muun muassa seuraavaa: ”Mitä ylioppilaskunnan keskustoimistolla tapahtuu? Miksi edunvalvontasihteerit raastavat tällä viikolla hiuksiaan?” Käytän hallituksen heinäkuun ”lomaa” hyväkseni ja kommentoin Aamulehdestä 15.7.2010 alkanutta keskustelua (http://www.aamulehti.fi/uutiset/kotimaa/184562.shtml) ”Opiskelijat laiskottelevat, vain kolmannes opiskelee tarpeeksi”. Opiskelijoiden täytyy olla kirjoituksen mukaan laiskoja, sillä he eivät suorita tavoiteajassa valmistumiseen tarvittavaa määrää opintoja vuodessa. Huomaa, ettei toimittajalla ole käsitystä korkeakoulujen rahoituksesta. Se on ymmärrettävää. Vähemmän ymmärrystä minulla liikenee sensaatiohakuiselle kirjoittamiselle, jossa ihmisryhmää mustamaalataan ilman parempaa tietoa siitä, mitä valtiolta saatu data tarkoittaa. En minäkään ilkeyttäni kirjoita lehtiin juttuja otsikolla ”Suomalaiset työntekijät laiskottelevat, vain kolmasosa on töissä yli 40 tuntia viikossa”.
En tiedä kuinka suuri määrä suomalaisia tekee vähemmän kuin täysipäiväistä viikkoa kahdeksan tuntia joka arkipäivä, mutta varsin suuri joukko saadaan kasaan, kun lasketaan tuntityövoimasta pois työttömät, tunteja laskemattomat yrittäjät, vajaakuntoiset, päivässä vähemmän tunteja tekevät opettajat, freelancerit ja ennen kaikkea kaikki osa-aikaiset työtekijät. Niitä korkeakouluopiskelijatkin käytännössä pitkälle ovat, osa-aikaisia.
Luulisi sitä sen verran matikkapäätä löytyvän toimittajalta, että jos kaksi kolmasosaa opiskelijoista tekee vähemmän kuin yhdeksän kuukauden opintotukeen vaadittavan määrän opintoja vuodessa, niin sen päälle on harvalla mahdollisuutta laiskotella. Vähemmillä opinnoilla ei irtoa sitä yhdeksääkään kuukautta ja opintotuesta ei säästöön jää. Jos saa kasaan vaikkapa 35 opintopistettä vuoden aikana, sillä saa opintotukea 7,3 kuukautta. Määrä tippuu seitsemään kuukauteen Kelan vaatiman pistemäärän noustessa nyt viiteen. Kyllä tällainen ihminen tekee töitä saadakseen vuokransa maksettua heinäkuusta eteenpäin. Nykytilanteessa ei opiskelijan työnsaantikaan ole mikään itsestäänselvyys, joten laiskottelusta ei mielestäni voi puhua. Itsekin rumennan näitä tilastoja tekemällä vain muutaman opintopisteen vuodessa. Sen ohessa laiskottelen tekemällä täysipäiväistä työtä. Joskus aikoinaan ennen opintoaikojen rajausta lehdissä ei valiteltu meistä tauolla olevista opiskelijoista, jotka kuluttavat opiskeluoikeudellaan vain tilastoa.
Tästä päästäänkin otsikkoni toiseen aiheeseen eli Aamulehteä innoittaneeseen korkeakoulujen rahoituksen tarkkailuun. Minulla on siitä visio, neljä teesiä parempaa rahoitusmallia varten. Ensinnäkin tämä momentti, jossa yliopisto saa rahaa jokaisesta opiskelijasta, joka suorittaa yli 45 opintopistettä vuodessa. Miten yliopistolle on niin merkittävästi enemmän kustannuksia opiskelijasta, joka suorittaa 48 kuin sellaisesta, joka suorittaa 43 pistettä? Onko se yliopiston asia kuinka paljon opiskelijat tekevät töitä opintojensa ohessa? Mielestäni tätä suorittamisesta palkitsemista tulisi porrastaa huomattavasti yhtä porrasta enemmän. Jos yliopisto saisi jokaisesta opintopisteestä laskennallisen summan rahaa, kompensoitaisiin tarkemmin sitä työtä, minkä niiden opettaminen vaatii. Sen lisäksi yliopiston sisäisessä rahanjaossa olisi helpompaa ohjata se sama raha eteenpäin niihin yksiköihin, jotka ovat opetuksen tarjonneet. Näin esimerkiksi sivuaineopetuksen antamisesta tulisi kannattavaa. Tällä hetkellä sen rahoitus perustuu yliopiston sisäisiin sopimuksiin, rahoitusmalli ei sitä kompensoi ja ymmärrettävästi monet yksiköt karsastavat sivuaineopetuksen antamista. Toisaalta kaikki opiskelijat tarvitsevat sitä tutkintoihinsa.
Samaa ajattelua soveltaisin myös opintojen tavoiteajassa suorittamisesta palkitsemiseen. Nyt tavoiteaika suurimmalle osalle kaksiportaisista tutkinnoista tässä valtakunnassa on viisi vuotta. Yliopistot saavat lisärahan jokaisesta alle seitsemässä vuodessa suoritetusta tällaisesta tutkinnosta. Reilumpaa olisi maksaa rahaa porrastetusti suoritusvuosien mukaan niin, että viidessä vuodessa suoritetusta saisi eniten ja tästä molempiin suuntaan poikkeavista suoritusajoista aina hiukan vähemmän. Kymmenestä vuodesta eteenpäin voisikin jo saada nollan, ettei tarvitse senteillä pelata käyrän lähestyessä x-akselia. Myös viittä vuotta nopeammin suoritetuista tutkinnoista tulisi saada vähemmän rahaa, sillä niiden opetukseen on käytetty vähemmän yliopiston resursseja. Tämä olisi reilua valtiota kohtaan ja estäisi yliopistoja houkuttelemasta itselleen tutkintoshoppailijoita, joilla on valmiit opinnot jossain muualla suoritettuna ja jotka tulevat vaan jättämään lopputyön yliopistoon, joka kerää nopean valmistujan bonuksen tavallisen valmistumisrahan lisäksi. Tässä yhteydessä pitäisi ehkä myös nostaa uudelleen keskusteluun onko DI-tutkinnon ihanteellinen suoritusaika sittenkään viisi vuotta. Vai olisiko se kenties kuusi?
En ole ainoa rahoitusmallin uudistaja. Julkisessa keskustelussa on vihdoin alettu nostaa esiin myös laadusta palkitsemista, kuten olemme ylioppilaskunnankin keskuudessa toivoneet. Laadusta voi palkita monin tavoin. Yksi on laadullisesta työllistymisestä palkitseminen. Yliopisto saisi rahaa jokaisesta omalle alalleen vaikkapa viiden vuoden sisällä valmistumisesta työllistyneestä opiskelijastaan. Tämän mallin ongelma rahoituksessa on keksiä hyvä malli mitata tätä. Tällä hetkellä laadullista työllistymistä seurataan erilaisilla kyselytutkimuksilla, joissa vastaaja voi kertoa oman mielipiteensä mukaan tekeekö sitä työtä, mihin hänet on koulutettu. Rahoituksen kannalta tämä on riskaabeli tapa mitata ja olemassa olevista selvityksistä tulisi rahoitusta arvioitaessa käyttää vain valtakunnallisia, ei korkeakoulujen omien yksiköiden toteuttamia kyselyjä tasapuolisuuden varmistamiseksi.
Itkuvirteni viimeinen uudistus liittyy myös laatuun. Jo nyt voitaisiin ottaa yliopistojen koulutuksen läpäisyaste mittariksi rahoitukselle. Toki jo nyt tutkintojen määrästä saa rahaa, mutta tehokkuudesta – koulutus on niin hyvää, että mahdollisimman moni opiskelija haluaa juuri siitä laitoksesta valmistua – ei palkita. Jos koulutusalan läpäisy heiluu jossain 10 – 40 prosentin tienoilla, voidaan myös kyseenalaistaa tarvitaanko kyseistä koulutusta juuri sillä paikkakunnalla.
Hyvää kesäkuumotusta itse kullekin. Ylioppilaskunta valvoo teidän lomaillessanne kesätöissä,
Juha
Kopo-sihteeri
mutta miten nämä teot vaikuttaisivat siihen miten opiskelijoita hallitaan yliopistolla? ainakin nostaisi opintoviikkomääriä joita suorituksista myönnetään. voisi estää nopeammin ja hitaammin kuin 5 vuotta valmistumasta priorisoimalla voimavarat 5 vuoteen, jotta tilastokikkailulla saadaan rahaa. kolmanneksi miten yliopistossa voi ylipäänsä määritellä ”omaa alaa”. eikö yliopiston tarkoitus ole juuri löytää uusia aloja ja aluevaltauksia eikä miehittää ja vahvistaa nykyisiä?
minun mielestäni suunta pitäisi olla siihen päin että yliopistoille annetaan vain könttärahasumma, oli ihan sama mitä opiskelijat opiskelee, kuinka nopeasti tai kuinka laajasti. yliopistossa pitäisi olla vapaus kasvaa ja keksiä uusia asioita, eikä opiskelijaliikkeen tehtävänä pitäisi olla liukuhihnan vipujen väänteleminen, kun koko liukuhihna-ajatus on väärä.
Omasta alasta vielä täsmennys:
yliopiston tehtävä ei ole eikä pitäisi olla kouluttaa alueelliseen työvoimatarpeeseen. AMK:n tehtävä on. AMK:n arvostusta pitäisi nostaa, jotta se on uskottava tehtävän hoitamisessa, ja jotta yliopisto saa fokusoiduttua luovaan ja syvällisempään opetukseen.
Miksi mikään ohjelma haluaisi panostaa uusiin syntyviin aloihin, esim. tulevaisuudentutkimukseen, jos se koituisi tappioksi. Entä onko taideterapia väärä vai oikea ala kuvataidekasvatuksen opiskelijalle? Entä taidenäyttelyiden kuratointi? Entä taidegallerian ylläpito? Tai liikkeenjohdon konsultointi alan menetelmin? Ei kai meidän pidä tyytyvä vain yksinkertaiseen peruskoulun kuvataideopettajan kouluttamiseen ja jättää suomesta kokonaan paitsi kymmeniä, satoja jos ei tuhansia aloja karsimalla yliopistokoulutuksen moniulotteisuutta ja antamia monipuolisia valmiuksia?
Aikanaan sama ilmiö toistui tietokoneen keksimisessä. Olisiko se yliopisto ollut parempi, joka olisi kieltäytynyt tietotekniikan tutkimisesta ja opettamisesta ja kouluttanut vain teoreettisia matemaatikkoja? Ei varmastikaan. Sellainen yliopiston koulutusohjelma, jossa ei ole mitään muita mahdollisuuksia tai tulevaisuuden näkymiä kuin työllistyminen yhteen muottiin on surkea ohjelma.
Hyviä kommentteja. Kaksi ensimmäistä keinoani ovatkin todella vain olemassa olevan järjestelmän viilaamista mielestäni paremmaksi. Jos vastustaa koko korvamerkittyä rahoitusta, niin rahoitusjärjestelmän viilaamisessa ei toki silloin ole mieltä. Ongelmaksi muodostuu kuitenkin se, että miten nuo könttäsummat sitten määriteltäisiin?
Jos yliopistoille maksettaisiin kustannusten mukaan se houkuttaisi niitä kilpailemaan keskenään valtion budjetin kuivaksi. Jos taustalla olisi kuitenkin joku laskentamalli, sen tekeminen läpinäkyväksi on mielestäni oikeudenmukaisempaa kaikille. En myöskään usko siihen, että opetusministeriön asiantuntemus riittäisi rahoituksen määrittelyyn jokaisen alan arvon ihmiskunnalle mukaan.
No sitten tämä toinen asia, eli oma ala. Kuten kirjoitin, se on mielestäni vaikein rahoittaa, koska se perustuu subjektiiviseen käsitykseen omalle alalle päätymisestä. Siinähän ei siis ole mitään ulkoa päin määriteltyä kehikkoa siitä, mitä tietyllä alalla opiskeleva saa tehdä työkseen niin, että se voidaan laskea omaksi alaksi. Määrittelyn mukaan on siis vaikea jakaa rahaa.
Keksin kaksi keinoa, joilla tätä oman alan järkevää ja luovaa määrittämistä voitaisiin lähestyä. Toinen on simppeli, tämmöinen lääkärimuotti. Oman alan töitä tekevät ne, jotka ovat koulutuksellaan saaneet sen alan ammattipätevyyden. Tämä kattaa kaikkia ei erityisen akateemisia, mutta kuitenkin perinteisesti yliopistossa koulutettuja aloja kuten juuri lääkärin tai opettajan tai kirjanpitäjän ammatin.
Sen lisäksi jää valtava määrä muuta työtä, jota yhteiskunnassa tehdään, johon tarvitaan koulutusta, muttei voidaan suoraan sanoa, että juuri tuota koulutusta. Näiden ammattien omaa alaa voidaan määrittää toisella kysymyksellä, joka on siis tämä subjektiivinen: ”Oletko korkeakoulutuksessasi saanut sellaisia taitoja, joita ilman et voisi nykyistä työtäsi tehdä?” Mikäli tällaisia taitoja on paljon, työ vastaa pitkälti koulutusta ja on siis omaa alaa ja mikäli niitä on vähemmän, ollaan harmaalla raja-alueella. Kukaan ei varmastikaan valmistu yliopistosta niin, että pääsisi käyttämään tasan kaikkia siellä opittuja taitojaan eikä mitään muuta, mutta tällä harmaalla alueellakin voidaan todeta, että koulutuksesta on ollut niin paljon hyötyä, ettei ko. työtä voisi tehdä ilman sitä.
Johtopäätöksenä siis, mielestäni näin tarkasteltuna kaikki esittämäsi työt ovat sopivia kuvataidekasvatuksesta valmistuneelle oman alan työksi. Sitä vaan tulee kysyä häneltä itseltään, eikä päätellä ulkoa päin. Niin kuin just silti äsken tein 😉