Intro
Kuukausi sitten kirjoittamani blogi ylioppilaskuntamme yrityssuhteista jäi saamani palautteen mukaan liian korkealentoiselle tasolle. Korjaan tilanteen kirjoittamalla nyt täysin toisesta ääripäästä: subjektiivisista kokemuksistani.
Taustaa sen verran, että olin vapaaehtoisena Yrityssuhdejaoston puheenjohtajana 2013 ja nyt olen ylioppilaskunnan hallituksessa yrityssuhdevastaavana. Eli tällä hetkellä mittarissa on vuosi ja kymmenen kuukautta AYY:n yrityssuhteilua.
Tarinoita elävästä elämästä
Ensinnäkin on pakko myöntää että suurimpien yritysten johtoryhmäläiset ovat erittäin ihailtavia kokoustajia. Puolen tunnin mittainen tapaaminen saattaa alkaa kymmenenkin minuuttia myöhässä ja päättyä silti viisi etuajassa, se ei tarkoita sitä etteikö sen aikana ehtisi käsitellä 140 % sovituista asioista. Ilman että keskustelu tuntuu kireältä tai kiireiseltä.
Ensi vuonna Sinä voit olla vasemmalla, mutta UPM:n sidosryhmäjohtaja Pirkko Harrela on silloinkin oikealla.
Näiden ihmisten tapaamiset ovat olleet itselleni niitä hetkiä joissa olen tänä aikana oppinut paljon siitä, kuinka ei tarvitse olla kiireinen ollakseen tehokas ja aikaansaava. Kyse on pienistä käytännön jutuista, kuten kuinka ohjata keskustelua kysymyksillä esimerkiksi keskustelun aikana tai yrittäessä saada keskustelu ajautumaan lopputulokseen ja action pointteihin. Kyse on paljon valmistelusta, mutta siihenkin voi käyttää aikaa paljon, tekemättä sitä kuitenkaan hyvin. ”The best way to learn is to learn from the best.”, sanotaan.
Toinen ääripää ovat tapaamiset tahojen kanssa, joiden puolelta pöytää löytyy kerta toisensa jälkeen enemmän kuin neljä edustajaa. Tämän voi ottaa kohteliaisuutena yrityksen puolelta, joka panostaa tapaamisiin usean työntekijän aikaa. Toisaalta tuon asetelman voi myös ottaa heijastumana yrityksen tai osaston kulttuurista: onko tapana kutsua paljon ihmisiä kokoukseen vai onko neuvotteluhuoneissa yksinkertaisesti liian hyvät kahvipullat.
Vanhana puhelinmyyjänä olen myös hämmästynyt siitä mitä AYY kaliiberi saa aikaan puhelinkeskusteluissa. Alkuvuodesta muistan puhelun, joka minulle soitettiin ollessani koululla ryhmätyön kimpussa. Ensimmäistä kertaa täysin yllättäen ja kylmiltään pitchaamaan päätyminen oli itsessään ihan mieleen painuva kokemus. Puhelinmyyntiin verrattuna puhelun alkamisesta clousaukseen oli matkaa samat 6-7 minuuttia, mutta tällä kertaa en saanut myytyä paria hassua partakoneen terää vaan 1x xxx€ yhteistyö sopimuksen. Puhelun loputtua sain adrenaliinipäissäni hetken ihmetellä mitä ihmettä juuri äsken tapahtui.
Takaisin abstraktille
Tapaamisella tai puhelimessa, ylioppilaskunnan momentilla on ollut opettavaista asioida ja neuvotella yritysten kanssa. On tullut sivusta seuraten opittua paljon yritysten sisäisistä toimintakulttuureista. Esimerkiksi pankit ja metsäteollisuuden jätit suhteessa nuorempiin IT taloihin.
Tapaamisissa käyminen on opettanut myös lukemaan uudella tavalla neuvottelutilanteita, kuten esimerkiksi työhaastatteluita. Tavattuani usein rekrytoinnista vastaavia henkilöitä, joiden kanssa suunnittelemme rekrytointi näkyvyyttä ja keskustelemme heidän tarpeistaan, on ymmärrykseni laajentunut siitä mitä he työnhakijoilta odottavat ja hakevat. Samoin minkälaista jälkeä saadaan silloin kun yrityksessä ollaan kovasti tekemässä, mutta ei oikein tiedetä mitä.
Kysymyksiä aiheesta ja aiheen vierestä toivotetaan tervetulleeksi,
Tino Kantola
Hallituksen jäsen, yrityssuhteet
Aalto-yliopiston ylioppilaskunta
tino.kantola@ayy.fi
p. +358 40 762 6067