Tarina elokuvatuotannon opiskelijalta Aalto yliopistossa, Elokuvataiteen ja lavastustaiteen laitokselta, jonka unelmat eivät olisi käyneet toteen, jos toiseen tutkintoon ei saisi enää opintotukea. ”Tämä ei ole ensimmäinen tutkintoni, eikä tieni tähän pisteeseen ole ollut helppo”
Olen opiskellut koko aikuisikäni, tehden aina töitä siinä ohessa.
Taidelukion jälkeen jatkokoulutuspaikkaa ei auennut joten hakeuduin vuoden kestävälle (elokuva-alan) kansanopistolinjalle, jonka rahoitin osittain opintolainalla, osin vanhempien tuella.
Tiesin epämääräisesti haluavani taidealalle, kenties elokuva-alalle, mutta minulla ei ollut mitään käsitystä, miten elokuvia tehtiin, tai mitä työtehtäviä tuolla alalla edes oli olemassa. Kansanopisto vahvisti halua jatkokouluttautua.
Kuitenkaan elokuvakoulujen ovet eivät avautuneet suoraan, ja vietin kaksi välivuotta tehden siivoustöitä sekä välillä olin sosiaalitoimiston asiakkaana. Tässä vaiheessa elämääni, 22-vuotiaana olin kaikkein köyhin, epätoivoisin ja eniten ilman suuntaa. Ei todellakaan kultainen nuoruus.
Kitkuttelin vielä kaksi vuotta hakien kouluihin ja pettyen joka haulla. Tällä ajalla suoritin työkkärin koulutusta sekä työharjoittelua, joista molemmista oli hyötyä. 23-vuotiaana pääsin Tampereen ammattikorkeakouluun opiskelemaan kuvausta. Koulussa kuitenkin tajusin, ettei kuvaus ollut minun alaani – sen sijaan ymmärsin, että tuotanto on.
Sen jälkeen kun ”oma juttu” löytyi, työelämä rupesi viemään kovaa, niinpä suoritin koulun nopeasti loppuun, jotta pääsisin töihin. Ehdin työskennellä intensiivisesti pari vuotta elokuva-alan töissä, tuotannon toimenkuvissa (joihin minulla ei ollut koulutusta), ennen kuin minut hyväksyttiin silloiseen Taideteolliseen Korkeakouluun elokuvatuotannon linjalle. Opiskelijoita otettiin sisään neljä, eli seula oli tiukka.
Elokuvatuotannolle ei ollut tuolloin olemassa omaa maisteriohjelmaa, joten jouduin hakemaan uudestaan kandiohjelmaan. Rahoitin opinnot opintotuella, jota oli edelleen jäljellä AMK-opinnoista. Lisäksi kävin koko ajan koulun ohella töissä, ja otin opintolainaa.
Valmistuin elokuvatuotannon kandidaatiksi v.2012, jonka jälkeen lähdin Saksaan vaihto-opintoihin, ulkomaan opintotuen mahdollistamana. Opintojen aikana tein myös työtä saksalaisessa yrityksessä (josta KELA muuten rankaisi jälkikäteen erottamalla minut takautuvasti Suomen sosiaaliturvasta!).
Opintotukikuukauteni loppuivat kaksi vuotta sitten. Siitä lähtien olen elättänyt itseni työllä, en ole suostunut ottamaan edes asumistukea sillä tuloni heilahtelevat, ja pelkään KELA:n takaisinperintöjä.
Tällä hetkellä teen kolmea työtä yhtä aikaa – yksi niistä on työ tuotantoyhtiössä, jossa tuotan omaa MA-elokuvaani. Olen siis yli 10 vuoden jälkeen edennyt siivoustöistä omaan haaveammattiini.
Ilman joustavaa opintotuki- ja opintolainajärjestelmää en olisi tässä, enkä olisi koskaan päätynyt kutsumusammattiini.