Perjantain kämppäkarkelot olivat huikeat. Rakastan tätä yhteisöä, jossa parissa tunnissa lauta- ja tiilikasoista syntyy kehittyvällä taidolla, riemulla ja yhteisön voimalla lähes mitä tahansa – tällä kertaa opiskelija-asuntoja. Rakastan myös opiskelija-asuntoja niiden valtavan potentiaalin takia. Opiskelija-asuntoja eivät muiden asuntojen lailla säätele elämäntilanteeseen (=perheeseen) liittyvät sosiaaliset normit tai muun asuntorakentamisen tuottovaatimukset.
Olen kandi- ja maisterivaiheen välivaiheessa haahuileva, järjestötoimintaa toistaiseksi päätoimisesti harrastava arkkitehtiopiskelija. Olen asunut kohta neljä vuotta yksin yhdessä muiden ihmisten kanssa. Se on ollut huikeaa, turhauttavaa, avartavaa, ahdistavaa ja jännittävää.
Opiskelijat ovat luovia ja avoimia kehittämään ja uudistamaan, eivätkä häkelly jos törmäävät tilaan, joka ei ole suorakulmainen ja valkea, mutta eivät toisaalta näe suorakulmaista valkoista tilaa rajoitteena. Hassut suunnitteluratkaisut kääntyvät hetkessä palvelemaan jotain käytännön tarkoitusta, ja tyhjät kulmat täyttyvät hähmäisinä iltoina mukaan tarttuneista liikennemerkeistä.
Into vaatii veronsa. Kun käyttää päivänsä kehittyen ja kehittäen, tulee usein kotiin siinä tilassa että jaksaa enää korkeintaan katsoa Netflixiä. Koti on pyhä, koti on rentoutumista varten. On suhteellisen helppoa kasata laudoista mökki hyvässä tiimissä. On valtavan raskasta kasata hyvä tiimi lautakasan ympärille. Paikassa, joka on varattu levolle, purkautumiselle ja latautumiselle, se on usein ylivoimaista. Kotia jaksaa harvoin enää kehittää.
Muutin ensimmäisen kerran soluun toisena opiskeluvuotenani syksyllä 2012. En olisi halunnut muuttaa pois valoisasta kaverikämpästä Merihaassa, mutta kämppisteni asumisaika päättyi. Tulin katsomaan kallista, vinokulmaista, 11 hengen solussa sijaitsevaa kämppää Jämeräntaival 1:ssä epäluuloisena. Kun kävelin olkkarin läpi tulevaa huonettani kohti, tulevat solutoverini tervehtivät minua jotakuinkin sanoin “Moi, ootko sä se Saana? Stalkattiin sut facebookista. Me ei tunneta tota jonka huoneeseen muutat, mutta tervetuloa”. Innostuin. Muutin. C-rapun kellarista tuli ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen oikea koti sitten lapsuudenkotini.
Kuten perhettä, solukämppiksiään ei voi yleensä valita. Siinäkin on valtavasti potentiaalia – joutuu porukkaan satunnaisten ihmisten kanssa, joihin ei välttämättä koskaan muuten tutustuisi. Jos on avoin, hyvällä tuurilla voi tutustua huikeisiin tyyppeihin. Yleensä potentiaali jää realisoitumatta, ja kämppikset jäävät hyvänpäiväntutuiksi, joiden erilaiset elämäntavat ärsyttävät kun ne näkyvät omassa arjessa. Solut eivät ole muotia, eivätkä ne mene oikein kaupaksi. AYY on joutunut tämän kevään aikana avaamaan solujonoa, koska asukkaita ei ole löytynyt, vaikka asunnoista on pääkaupunkiseudulla jatkuva pula.
Cellari tuli elämääni jotakuinkin täydelliseen aikaan. Olin juureton, mutta jo hiukan itsenäistynyt, juuri eronnut parisuhteesta, ja odotin seikkailuja. Hämmentävästi ne alkoivat olohuoneesta, ja kodin tekivät ne ihmiset, jotka jakoivat sen kanssani. Seikkailu ei ollut niinkään se, mitä tapahtui, vaikka ajalle mahtuu monia huikeita muistoja, vaan se, että niiden ihmisten ansiosta pääsin tutustumaan itseeni syvemmin kuin ikinä aikaisemmin. Asukkaat olivat luonteiltaan, rooleiltaan, kiinnostuksenkohteiltaan, opiskelualoiltaan ja taustoiltaan kaikki täysin erilaisia keskenään, ja heidän kanssaan vietetyt illat ja käydyt keskustelut paljastivat asioita, joita ei koskaan aiemmin ollut tullut ajatelleeksi. Kaikissa asioissa oli joku, jonka puoleen kääntyä. Uudet asukkaat pääsivät halutessaan heti mukaan porukkaan. Jos joku otti päähän, se sanottiin ääneen, käytiin läpi ja siirryttiin eteenpäin.
Ison asuinyhteisön sosiaalinen dynamiikka on ainutlaatuinen. Kaikki ovat kotonaan vapaalla, omina itsenään, eikä heitä sido yhteen mikään muu kuin se, että he ovat päätyneet saman katon alle asumaan. Kenelläkään ei ole velvollisuutta tai vastuuta miellyttää toista, ja halutessaan voi vetäytyä huoneeseensa omaan rauhaan. Palaute on suoraa ja välitöntä, kun joku tökkii, mutta isossa porukassa on yleensä kuitenkin niin hauskaa, että kämppisten seuraan haluaa aina palata.
Cellari tyhjennettiin vuosi sitten remontin alta, ja sen asukkaat levisivät ympäri pääkaupunkiseutua ja maailmaa. Heihin törmää koululla ja Facebookissa, eikä tavatessa tunnu, että mikään olisi muuttunut. Satunnaisten illanviettojen tunnelma on juuri sitä, mitä se oli aikaisemmin, jos hiukan haikea. Aina harmittaa, ettei nähdä useammin.
Opiskelija-asuminen on luonteeltaan väliaikaista. Siirtymävaihe on uhka ja mahdollisuus – siihen on helppo tyytyä, koska se kuitenkin jossain vaiheessa päättyy, mutta toisaalta väliaikaisuus tuo joustavuutta ja mahdollisuutta kokeiluihin, joita ei ole tarkoitettukaan pysyväksi. Kun tietää, että kämppissuhde vääjäämättä päättyy, ei ehkä ole niin suuria paineita sosiaalisissa suhteissa. Seinän voi maalata kirkkaalla värillä ilman, että tarvitsee pelätä kyllästymistä. Vuoden kokeilu, jolla ei ole toivottua tulosta, ei ole vienyt kovin isoa palaa elämästä, ja on varmasti opettanut jotain. Vuoden kokeilu, joka onnistuu ylittämään odotukset, voi vaikuttaa koko loppuelämään.
Otaniemessä on helppo päätyä uskomaan, että voi tehdä mitä tahansa, kunhan vain tahtoo ja yrittää riittävästi. Yhteisöllisen solun luominen tyhjästä on ollut projekti, johon on kerta toisensa jälkeen joutunut pettymään. Olen tutustunut muutamiin cellarin jälkeisiin kämppiksiini, ja heidän kanssaan on ollut hauskaa jutella, katsella telkkaria tai pelata lautapelejä. Olen sisustanut asuntomme varsin mukavaksi, mutta kotia en ole siitä onnistunut tekemään itselleni enkä ilmeisesti muillekaan. Yritys on jäänyt kriittisellä tavalla vajaaksi – en ole jaksanut järjestää yhteistä illanviettoa. Kutsua porukkaa kokoon. On ihan sama, onko solun yhteistila kiva, jos sinne tullaan olemaan yksin tai omien kavereiden kanssa. Ei ole oikeastaan mitään hyvää syytä, miksen ole saanut kirjoitettua lappua seinälle, että tavataan sunnuntaina, tehdään ruokaa ja katsotaan joku leffa. Kiire on tekosyy. Se tuntuu jotenkin raskaalta. Pelottaa, ettei kukaan tule, ja jos he tulevat, ettei kukaan puhu.
Kandidaatintyössäni tutkin yhteisöllisyyden muodostumista soluissa suhteessa tilasuunnitteluun ja ulkoisiin puitteisiin. Vaikuttavia tekijöitä löytyi useita, kuten epämiellyttävät olosuhteet (pimeys, kylmyys, tyhjyys, epäkodikkuus, sotkuisuus) ja yksityisyyden kaipuu. Vastausten valtavirta oli yksimielinen: asukkaat kaipaavat soluihinsa yhteisöllisyyttä, ja ne, joiden kotona sitä on, viihtyvät soluissaan ylivoimaisesti parhaiten. Yhteisöllisyyden puute johtuu lähes kaikkien mielestä siitä, etteivät asukkaat ole olleet aktiivisia yhteisön kokoamiseksi.
Joskus projekti onnistuu. On ollut huikeaa katsella, miten muutama solu talossa on herännyt henkiin. Rohkaisen kaikkia ottamaan kontaktia kämppiksiinsä, ja katsomaan mitä syntyy. Oma aikani soluasujana on kuitenkin päättymässä. Olen valtavan innoissani muuttamassa yhteen paremman puoliskoni kanssa, vailla pienintäkään epäilystä siitä, ettei yhteisasumisesta tule eeppistä, ja pelkäämättä lainkaan sitä, miten valtavat odotukset voivat koetella suhdetta, jos ne jäävät joltain osin täyttymättä. Pääsen kehittämään kotiani ja elämääni loistavassa tiimissä. Poikaystävällä ei ole ihan yhtä hoppu päästä muuttamaan – epävarmuutta kuulemma kuitenkin hälvensi, kun vastasin myöntävästi kysymykseen siitä, voisinko kuvitella joskus tulevaisuudessa asuvani hänen kanssaan jonkinlaisessa asuinyhteisössä.
Soluasuminen on jotain sellasta, mikä jokaisen tulisi elämässään kokea. Mikään ei auta tutustumaan itseensä niin kuin eläminen yhdessä vieraiden ihmisten kanssa. Ja mikään vedä vertoja sille, kun löytää juuri oikean yhteisön.