Vaikka tuntuukin väsyneeltä edes kirjoittaa niistä, on kai ihan hyvä muistuttaa trendeistä laajamittaisen korkeakoulutuksen taustalla Suomessa. Yksikkötyökustannukset ovat Suomessa niin korkeat, että tuotantotyötä maassamme ei kannata määräänsä enempää tehdä. Lisäksi Suomen huoltosuhde on heikentynyt ja heikkenee suurten ikäluokkien eläköityessä rajusti, jonka trendin julkista taloutta kuormittava vaikutus tulee seuraavien vuosikymmenien aikana vain pahenemaan väestön ikääntyessä ja sairaanhoidon tarpeiden kasvaessa.
Maahan tarvitaan kipeästi nuoria, koulutettuja aikuisia korkean tuottavuuden työtä tekemään ja työpaikkoja luomaan. Jos vielä voitaisiin jotenkin kiertää nuorten aikuisten peruskouluttamisesta koituvat kustannukset, niin aina parempi.
Ulkomaiset korkeakouluopiskelijat ovat tyypillisesti lukeneet yli kymmenen vuoden peruskoulutuksensa lisäksi kolmen vuoden kandidaatintutkinnon jossakin muussa maassa, muiden kuin suomalaisten veronmaksajien piikkiin. Suomeen he tulevat tyypillisesti suorittamaan kahden vuoden maisteritutkintoa, jonka hinta on murto-osa lähes 20 vuoden koulutusputken kokonaiskustannuksista.
Toisin kuin julkisuudessa yleisesti esitetään, suuri osa valmistuvista ulkomaalaisista opiskelijoista haluaisi työllistyä Suomeen. Paikallinen vaihtelu tässä lienee suurta, ja esimerkiksi Aalto-yliopistossa tehdyssä tutkimuksessa huomattiin noin 70 – 80 % opiskelijoista haluavan jäädä maahan. Kuitenkin alle puolet valmistuneista opiskelijoista on vuosi valmistumisensa jälkeen löytänyt työpaikan Suomesta.
Löydettyään töitä, korkeakouluopiskelija maksaa tutkintonsa verotuloina takaisin yhteiskunnalle moninkertaisesti. Korkeakoulutetut työllistyvät edelleen huomattavasti paremmin kuin muiden koulutusasteiden tutkinnon suorittaneet, jonka lisäksi korkeakoulutetut nuoret ovat profiloituneet erityisesti yritteliäinä elinkeinoelämän uudistajina.
Maksujen määräämisen sijaan järkevää politiikkaa olisi parantaa tavoitteellisesti Suomeen tulevien ulkomaalaisten korkeakouluopiskelijoiden “kansantaloudellista hyötysuhdetta”, eli ensinnäkin vaikuttaa olosuhteisiin siten, että useampi haluaisi valmistuttuaan jäädä Suomeen ja toisekseen parantaa koulutusta sekä työmarkkinoiden toimivuutta siten, että Suomeen jäämistä havittelevista useampi löytäisi töitä. Nämä kaksi kulkevat tietysti käsi kädessä, ja molemmissa niissä olisi parantamisen varaa.
Tällaisia toimenpiteitä ei kuitenkaan ole suunnitteilla, vaan Sipilän hallitus on nähnyt, että lukukausimaksuja perimällä voidaan jollakin mekanismilla sekä edistää suomalaisten korkeakoulujen kansainvälistymistä että paikata korkeakoulutuksen rahoitusta. Viime viikolla huomiota sai tieto siitä, että hallitus esittää aiemmasta tiedosta poiketen lukuvuosimaksuille 1500 euron minimiä.
Pitäen lähtökohtana hallituksen kyseenalaista oletusta siitä, että maksuilla voidaan ainakin
- paikata korkeakoulujen rahoitusta ja
- edistää suomalaisten korkeakoulujen kansainvälistymistä,
ei 1500 euron maksuminimi tunnu kovin yllättävältä. Otettaessa maksut käyttöön laajasti kerralla, voidaan niiden toimeenpanon vaikutusta tosiaan luultavasti arvioida luotettavammin kuin jos vain yksittäiset korkeakoulut ottaisivat maksut käyttöön.
Toinen ajatuskulku on, että tekemällä opiskelijoista maksavia asiakkaita, tehdään heistä samalla laatutietoisia “koulutuksen kuluttajia”, jotka vaativat yliopistoja kehittämään ohjelmiaan. Kun kaikissa kouluissa on perittävä maksuja, voidaan tämän mekanismin toimintaa ainakin tutkia laajasti.
Tämä ei kuitenkaan muuta sitä, että perimmäinen logiikka maksujen takana ontuu pahasti. Maksuilla yritetään korjata väärää ongelmaa.
-Heikki K