Eräs vanhemman polven fyysikkovaikuttaja kommentoi minulle kerran bioIT-ohjelman profiilia pohdittaessa, ettei fyysikoillakaan “ole mitään väliä mitä niille opettaa, kunhan se on vaikeaa”.

Trendisanat elinikäinen oppiminen, oppimiskeskeinen opetuskulttuuri ja oppimaan oppiminen pulpahtelevat jatkuvasti pintaan yliopistojen strategiapapereissa ja opetuksen kehittämistä koskevissa mietinnöissä, mutta milloin olet viimeksi kokenut oppivasi jotain, mistä on iloa muuallakin kuin tenttiarvosanassa tai teoreettista iloa utuisena tulevaisuudessa siintävässä työelämässä? Milloin olet viimeksi oppinut itsestäsi jotain muutakin kuin, että viime hetki on paras hetki kirjoittaa harjoitustyöhön kuuluva 15-sivuinen raportti?

Bolognan prosessin myötä suomalaisten korkeakoulujen on pitänyt määrittää tutkinnoille, opintokokonaisuuksille ja kursseille oppimistavoitteet, joiden toteutumista seurataan. Kaivoin pari esimerkkiä tavoitekuvauksista:

Bioinformaatioteknologian tutkinto-ohjelman alemman perustutkinnon yleisenä tavoitteena on antaa opiskelijalle perusteet ymmärtää biologisia järjestelmiä ja niitä teorioita ja laiteteknisiä menetelmiä, joiden hyödyntämistä tarvitaan bioinformaation keräämisessä, muokkaamisessa ja siirtämisessä.

Johtamisen kandidaattiohjelman suorittanut opiskelija tuntee organisaation rakenteen, kulttuurin ja strategian yhteensovittamisen haasteet, strategisen johtamisen peruskäsitteet ja käytännön työkalut, organisaatiokäyttäytymisen perusteet ja alan teoreettisen kehityksen pääpiirteet. Lisäksi opiskelija tuntee kurssiyhdistelmästään riippuen henkilöstöjohtamisen ja projektijohtamisen perusperiaatteet, liiketoiminnan konsultoinnin työkalut ja johtamisen psykologian perusteet.

Näitä tavoitekuvauksia yhdistää tiedollisiin valmiuksiin keskittyminen. Opiskelija saattaa (tai sitten ei) tuntea ohjelmasta valmistuttuaan hyvin organisaation teoriat, mutta miten Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa opiskelu on muuttanut hänen tapaansa suhtautua esimerkiksi henkilöstöjohtamiseen? Olisiko hän valmistuessaan valmis sitoutumaan The MBA Oathin kuvaamaan arvomaailmaan? Olisiko Aalto-yliopiston teknillisen korkeakoulun ympäristötekniikan tutkinto-ohjelmasta valmistuva valmis muuttamaan koko maailman paremmaksi insinöörin Hippokrateen valalla? Entä sitoutuisiko taiteilija muuttamaan maailmaa edeltäjiensä tavoin? Vai onko koko ajatus tyystin absurdi – voiko arvoja muovata ja onko se edes tavoiteltavaa?

Yliopisto-opetus on nähtävä ennen kaikkea aikuiskasvatuksena. Kasvatus on kokonaisvaltaista toimintaa, jossa vaikutetaan, paitsi kohteiden tiedollisiin valmiuksiin, myös arvoihin ja asenteisiin. Arvojen ja asenteiden muovaaminen ja näkyviksi tekeminen ei ole helppoa eikä sitä voida tehdä pelkällä luento-opetuksella (vaikka olisi kuinka monta TED-tasoista luennoijaa) tai edes pelkällä lähiopetuksella (vaikka olisi kuinka karismaattinen tuntiopettaja). Partiokouluttajilla on tapana sanoa, että koulutusta on kaikki, mitä koulutustapahtumassa tapahtuu – ei pelkästään se, mitä tapahtuu aikatauluun merkittyjen koulutusrupeamien aikana. Saman ovat oivaltaneet monet sotilaskouluttajatkin: miksi muuten johtajakoulutettavat söisivät aina viimeisinä harjoituksissa?

Onko yliopistokasvatuksessa hahmotettu oma vastuu arvokasvattajina ja ihmisenä kasvamisen tukijoina? Kuka katsoo kokonaiskuvaa? On perverssiä, että erityisesti TKK:n akateemisen vapauden kulttuurissa on ajauduttu tilanteeseen, jossa opiskelija voi poimia irtokarkkiperiaatteella kursseja ilman, että kenelläkään siintää silmissä kokonaiskuva siitä, mihin tutkinnolla ollaan oikeasti pyrkimässä. Ryhmätyöskentelijäksi kasvetaan tekemällä paljon kurssien pakollisia ryhmätöitä, itsestään opitaan uutta laskemalla käsin auki iljettäviä differentiaaliyhtälöitä ja yhteiskunnallisesti aktivoidutaan, mikäli luennoitsija sattumalta innostuu tarinoimaan innostavasti. Se, miten ensimmäinen kohta liittyy tutorointiin ja muutama muukin yllä olevan konkretisoiva ajatus seuraavissa blogikirjoituksissa…

Aalto-yliopistolla (ja suomalaisella korkeakoulujärjestelmällä ylipäänsä) on potentiaalia kehittää itseään juuri täällä kokonaisvaltaisen kasvatuksen puolella. Olisiko mahdotonta, että huippuopetus erottuisikin sitä kautta, että opiskelijat kokevat kasvavansa ihmisinä ja muuttuvansa yliopistokoulutuksensa aikana?

Janne Peltola,
Hallituksen jäsen, opintoasiat

PS. Väitän, että meillä on jo kaksi myllyä, jotka tuottavat tällaista muutoshakuista kasvatusta: ylioppilaskunta ja sen lähellä toimivat yhdistykset sekä uudempana epelinä Aalto Entrepreneurship Society.

This entry was posted on Monday, February 15th, 2010 at 17:00 and is filed under Uncategorized @en. You can follow any responses to this entry through the RSS 2.0 feed. You can skip to the end and leave a response. Pinging is currently not allowed.