Löytääkseen parhaat käytännöt ja kontaktit, oppiakseen muiden kokemuksista ja peilatakseen omia tekosiaan Aallon johtoryhmä (rouheammin Aalto executive team – AET) matkustaa kevään aikana muutamaan huolella valittuun ulkomaiseen yliopistoon. Hallituksen Aalto-kopona olen osa tuota tiimiä ja näillä matkoilla mukana. Myös puheenjohtaja Jussi on kutsuttu, mutta työtä riittää tarpeeksi kotimaassakin.

Ensimmäinen kolmipäiväinen opintoretki suuntautui Englantiin Manchesterin yliopistoon. Manchesterissa yhdistyi vuonna 2004 kaksi yliopistoa; monialainen Victoria University of Manchester ja teknis-kauppatieteellinen UMIST (the University of Manchester Institute of Science and Technology). Yliopistoilla oli yhteinen muinaishistoria ja niiden kampukset ovat aivan toistensa naapurissa. Silti päällekkäisyyksiä opetuksessa oli paljon. Yhdistymisen tulos – the University of Manchester – on nyt Iso-Britannian suurin yliopisto ja haastaa Oxfordin, Cambridgen ja Lontoon huippuyliopistojen aseman kuningaskunnan tieteen timanttina. Viimeisimmässä kansallisessa tutkimuksen arvioinnissa Manchester kirikin kolmanneksi heti oxbridgen jälkeen. Manchesterin yliopistofuusiota pidetään laajalti onnistuneena.

Manchesterin yliopistolla on kunnianhimoinen strategia, jossa määritellään selkeät tavoitetilat, jotka on määrä saavuttaa vuoteen 2015 mennessä. Näitä tähtäimiä kiinnostavampaa on tapa, jolla edistystä seurataan. Yliopisto on määrittänyt ison läjän avainmittareita (key performance indicators), joiden kehittymistä seurataan systemaattisesti. Esimerkiksi opetuksessa tavoite on olla neljän parhaan brittiyliopiston joukossa kansallisessa opiskelijakyselyssä. Tämän täyttymistä seurataan viidellä indikaattorilla; opiskelijatyytyväisyys, opiskelijoiden etenemisvauhti opinnoissa, opiskelijoiden työllistymisaste, opiskelijoiden tyytyväisyys opetusmateriaaleihin ja niiden opiskelijoiden osuus, jotka saavat epämuodollista akateemista ohjausta vähintään kerran viikossa. Indikaattorit tuovat strategiaan konkreettisen ja selkeästi seurattavan ulottuvuuden, jollaista kaipailisin myös Aallossa. Kehitys on kuulemma aloitettu, oikein hyvä homma.

Mitä yliopistojen yhdistymiseen tulee, hurjinta kuultavaa oli siihen poltettu raha. Pelkästään uusien tilojen rakentamiseen ja vanhojen korjaamiseen upotettiin yli 400 miljoonaa euroa muutaman vuoden sisään. Tämän lisäksi yliopisto palkkasi professorinvirkoihin jokusen tuoreen nobelistin, mikä ei sekään liene halpaa. Jälkimmäisen järki selittyy sillä, että tutkimuksessa Manchesterin kärkitavoite on nousta Shanghain Jiao Tong -rankingissa maailman 25 parhaan yliopiston joukkoon seuraavan viiden vuoden aikana. (Palkkalistoilla olevat nobelistit nostavat pisteitä tuolla listalla mukavasti). Onko tällainen yliopiston kehittäminen sitten kestävää, onkin toinen kysymys. Rahoituspaineet tuntuivat ainakin olevan todella kovat, ja rahasta puhuttiin paljon. Lukukausimaksut ja niiden rakenne tulivatkin monessa yhteydessä esille, ja niistä riittää mietteitä kokonaan toiseen blogipostaukseen.

Täysin nappiin ei yhdistyminen setelien syytämisestä huolimatta mennyt. Muutamaan kertaan yhdistymisestä käytettiin sanaa “takeover”, eli kauniista puheista huolimatta suurempi monialayliopisto itse asiassa määräsi marssijärjestyksen. Lisäksi heti yhdistymisen jälkeen fokus oli vahvasti tutkimuksessa, ja tyytyväisyys opetukseen itse asiassa notkahti. Asiaan oli heräilty vasta nyt, ja opetuksen kehittäminen ja opiskelijakeskeisyys olivatkin keskiössä lähes kaikissa esitelmissä ja papereissa. Silti yhdistymistä vahvasti tukeneet opiskelijat saivat itse asiassa alkuun takkiinsa prosessissa. On tärkeää varmistaa, että Aallossa ei muodostu tällaista väliinputoajasukupolvea, vaan opiskelijat aloitusvuodestaan riippumatta hyötyvät uudesta yliopistosta.

Johtoryhmän ohjelman ohella piipahdin omalla visiitillä paikallisen ylioppilaskunnan tykönä. Opiskelijajärjestöpuolella yhdistyminen oli ryssitty melko totaalisesti, ja toiminta oli käytännössä kuollut toiselta kampukselta. Sen sijaan, että olisi pyritty luomaan uutta kulttuuria ja tuettu yhdistymistä, isompi organisaatio oli tässäkin käytännössä niellyt pienemmän. AYY:llä voisi siis mennä paljon kurjemminkin. Liian suoria johtopäätöksiä ei kyllä kannata vetää, sen verran erilaiset systeemit täällä ja siellä on.

Mitä reissusta sitten jäi käteen? Ainakin liuta yksittäisiä opetuksia ja ideoita, joita sopii pohtia myös Aallossa. Esimerkiksi opiskelijoiden ottaminen mukaan uusien tilojen suunnittelussa ja opiskelijoiden yhteiskunnallista osallistumista edistävä Manchester Leadership Programme vaikuttivat erittäin toimivilta ratkaisuilta. Toisaalta reissusta jäi mieleen myös monta esimerkkiä siitä, miten ei tule toimia. Kaiken kaikkiaan Manchesterin jälkeen vahva fiilis on, että haasteista ja vauhdista huolimatta Aaltoa rakennetaan alusta asti kestävälle pohjalle, ilman oikoreittejä.

t: Atte, Mansen matkaaja

This entry was posted on Sunday, February 21st, 2010 at 11:01 and is filed under Uncategorized @en. You can follow any responses to this entry through the RSS 2.0 feed. You can skip to the end and leave a response. Pinging is currently not allowed.