Rakastan Aallon tarinaa. Kolme alansa johtavaa koulua yhdistyvät yhdeksi yliopistoksi, jolla on kunnianhimoinen tavoite matkata maailmanluokkaan vuoteen 2020 mennessä. Matkalla soppaan sekoitetaan tehtävä Suomen pelastamiseksi, synnytetään radikaaleja innovaatioita ja muutetaan koko yliopistokulttuuri. Seikkailuun kuuluu vastoinkäymisiä ja vastustajia, mutta myös sankarimaisia onnistumisia.
Aallon tarinalla on yksi tärkeimmistä tarinan ominaisuuksista. Se on helposti toistettava. Sitä seurataan lehdissä, analysoidaan sosiaalisessa mediassa. Siinä on juoni ja yhteinen päämäärä, jotka Aallon viestintä- ja markkinointi muistaa aina mainita sidosryhmilleen, ja tuoda esille kaikessa ulkoisessa viestinnässä. Se on esimerkki mieleenpainuvasta sanomasta.
Ylioppilaskunnallakin on tarina. Kolme yhteisöä täynnä erilaisia ihmisiä yhdistyvät. Seuraa vaikea taival, jonka päämääränä siintää yhteinen ylioppilaskunta. Matkalla kohdataan kunnianhimoisia hankkeita, menetettyä toivoa ja häilyvä päämäärä. Se sisältää luultavasti enemmän lakitekstiä ja vaikeita käänteitä kuin muut vastaavat ja sankarit vaihtelevat tarinankertojan mukaan sisältäen ääritunteita ja mielikuvia.
Ylioppilaskunnassa kolmen tarinaan osuu yhteisötoiminnassa liiankin usein. Uutta ylioppilasyhteisöä arvioidaan edelleen liian usein tekniikan, taiteen ja kauppatieteiden eli teekkareiden, taikkilaisten ja kyltereiden yhteenliittymänä. Stereotypiat ovat todellisuudesta vieraantuneita ja opiskelijat löytävät kolmen vanhan ylioppilaskunnan jäsenistä enemmän eroja kuin yhteneväisyyksiä. Teekkarit ovat nörttejä, kaikki Taikkilaiset kasvissyöjiä ja kauppislaiset pinnallisia kapitalisteja. Minä kutsun tätä toistuvaa jakoa pyhäksi kolminaisuudeksi.
Kuten oikeassa pyhässä kolminaisuudessa, myös AYY:n kolminaisuudessa kaikki ei ole täysin totta.
Pyhää kolminaisuutta tapaa ylioppilaskunnassa jatkuvasti. Ylioppilaslehti Aino muistaa haastatella gallupeihinsa aina yhden kylterin, taikkilaisen ja teekkarin. Erilaisia vapaa-ajan tapahtumia voidaan palvoa ja kategorisoida alakulttuurinsa mukaan ja kampuksia on aina kolme, loppujen ollessa filiaaleja. Useimmilla ylioppilaskunnan aktiivijäsenillä tuntuu olevan vahva käsitys siitä, miltä toista tutkintoa opiskeleva näyttää ja tuntuu.
Tämä kolmikon ylläpitämiseen nähty vaiva tuntuu välillä tyhmältä. (Kuva: Antti Kyrö)
Harva asia opiskelijakulttuurissa kuitenkaan on pyhää, eivätkä negatiiviset stereotypiat vastaa monimuotoista todellisuutta. Pyhää kolminaisuutta sinnikkäästi ylläpitämällä luodaan raja-aitoja ihmisten välille ja peitetään paljon hyvää kasvualustaa yhteiselle toiminnalle. Opiskelijoiden vapaa-ajan menot ovat aina vaihdelleet aikakauden mukaan, milloin on tupruteltu savuisissa kabineteissa, juostu ensimmäisissä yökerhoissa tai harrastettu raivokkaan siveettömiä sitsejä. Tavat muuttuvat ja vanhoja unohdetaan, eikä opiskelijakulttuurilla itsessään ole arvoa, vaan se syntyy sitä harjoittavista ihmisistä. Hauskanpidolla ja kunnianhimoisilla vapaa-ajan tapahtumilla on vain niiden kokemuksen ja hyvän tunteen antama arvo. Sama pätee myös stereotypioihin ja identiteetteihin.
Kampuspäätös niittasi asioita yhteen yhteisön kannalta. Viimeistään 2015 mennessä kolmen vanhan korkeakoulun ihmisten väliset kohtaamiset tulevat kasvamaan moninkertaisesti. Siihen mennessä toivon, ettei toisen opiskelualalla ole enää väliä. Toivottavasti säilytämme osaltaan myös vanhat identiteettimme, mutta tämän lisäksi olisi syytä unohtaa välillä itsensä kotiin ja tuntea itsensä Aalto-yliopiston opiskelijaksi. Olemme osaltamme kaikki mukana samassa kunnianhimoisessa hankkeessa, jossa välillä kannattaa pysähtyä tutustumaan muihin ja juhlimaan ilman ennakkoluuloja. Minulle ei ainakaan ole väliä, mikä loppututkintosi on, eikä sitä ylioppilaskunnan tarinaa aina tarvitse kertoa pyhän kolminaisuuden näkökulmasta.
Muista Aallon avajaiset 1.9. Koko päivän voi tuntea itsensä riettaan estoitta Aaltolaiseksi!
– Voitto, kulttuuri
Kirjoittaja kertoo yhden yhteisön tarinaa ja ei pidä infolaista ainakaan oikeana teekkarina.