Moikkamoi!

Olen Joonas ja opiskelen tällä hetkellä neljättä vuotta bioinformaatioteknologiaa. Vaan enpäs oikeasti opiskelekkaan juuri nyt vaan käytän päiväni paiskien hommia AYY:n hallituksessa vuosimallia 2015. Vastuualueenani on koulutuspolitiikka ja kehitysyhteistyö. Olen aikaisemmin toiminut kotikiltani Inkubion hallituksessa muutaman vuoden ajan ja innostunut opiskelijatoiminnasta sitä kautta.

Monien muiden tapaan en tehnyt päätöstä hallitukseen hakemisesta kovin aikaisin viime vuonna. Muistaakseni ensimmäiset ajatukset hakemisesta heräsivät jo viime vuoden keväänä, mutta muutin mieltäni pitkin vuotta lukemattomia kertoja. Oikeastaan lokakuun aikana ajatus hakemisesta kirkastui lopullisesti päässäni. Vaikka tämä alkuvuosi on ollut melko hektinen ja rankka, olen myös aivan superfiiliksissä tulevasta vuodesta enkä ole katunut tippaakaan valintaani!

Paiskin tosiaan hommia koulutuspolitiikan parissa aisaparini Saanan rinnalla. Ensi kosketukseni kopoiluun sain kiltatasolta, mutta nyt parin viikon jälkeen on selvää, että ylioppilaskuntatasolla kopoilu menee ihan next levelille. Koko hallitus on ympäröity parhailla asiantuntijoilla ja muulla henkilökunnalla, sekä huikeilla vapaaehtoisilla. Tämän lisäksi olemme niin onnekkaassa asemassa, että voimme tehdä näitä hommia ylioppilaskuntamme eteen täysipäiväisesti.

Tämä vuosi tulee varmastikin olemaan täynnä haastavia tilanteita. Paiskin itse hommia yliopiston yhteisen akateemisen kulttuurin kehittämiseksi, jonka lisäksi pääsen osana hallitusta vaikuttamaan kansalliseen politiikkaan eduskuntavaalien yhteydessä. Tämän lisäksi vuoteen mahtuu ainakin Mantan lakitus, kylterien muutto Otaniemeen sekä syksyn edarivaalit, joten tekeminen ei ainakaan tule loppumaan!

– Joonas

Eilen hallituspuolueet julkistivat vuoden 2014 budjettiesityksen. Opiskelijoiden kannalta eniten ovat puhuttaneet muutokset opintotukeen, mutta paljon muutakin esitetään muutettavaksi. Tavoitteena on ratkaista kestävyysvaje. Se on oikein. Maan hallituksen kuuluukin työskennellä menojen ja tulojen tasapainottamiseksi.

Sitten tulee mutta. Koska tavoitteet valmistellaan salassa ja niitä tehtaillaan kerralla suuri määrä, niiden tehokkuutta eivät arvio sen enempää lobbarit, kansalaisjärjestöt kuin riippumattomat tutkijatkaan. Joukossa on tälläkin kertaa paljon pieniä opiskelijoita koskevia uudistuksia, jotka eivät ole taloutta tasapainottavia, sillä ne eivät tuo valtion kassaan mitään, mutta haittaavat kuitenkin päätöksen kohteita. Oikeaan säästämiseen olisi helpompi taipua kuin keinoihin, joista tietää jo etukäteen, etteivät ne tule toimimaan. Silloin ratkaisevaa ei ole se, ”miten kunnianhimoisesti toimenpiteet suunnitellaan ja pannaan toimeen”, kuten ohjelmassa lukee, vaan se, voivatko ne edes toimia.

Hallitus ei ole ennenkään onnistunut ohjaamaan suomalaista koulutuspolitiikkaa tavoitteisiin, jos ne eivät ole saavutettavissa. Lukukausimaksukokeiluun liittyvä byrokratia ja markkinointi tulivat kalliimmaksi yliopistoille kuin siitä saatavat tuotot.  Pahimmassa tapauksessa yliopistot joutuvat selvittämään, missä maassa hakijan vanhemmat ovat tavanneet voidakseen selvittää, lasketaanko hakija EU/ETA-alueen ulkopuoliseksi vai ei.

Toinen huonosti kirjoitettu hallitusohjelmatavoite on yliopistojen valintojen uudistus siten, että päävalinta varattaisiin ilman korkeakoulupaikkaa oleville. Yliopistojen on kuitenkin kannettava vastuu kaikista opiskelemaan hakijoista. Myös perustuslakivaliokunnan lausunnon mukaan hakijoilla tulee olla realistinen mahdollisuus päästä opiskelemaan. Ei riitä että koulutusalaa vaihtaville tehdään siirtymäreittejä, vaan päävalinnan viereen pitää perustaa uusi vanhojen valintareitti. Mikään ei siis välttämättä muutu, vaikka hankkeeseen ja siihen liittyvään valintajärjestelmäuudistukseen on budjetoitu 15 miljoonaa euroa. Tällä viikolla yliopistojen opiskelijahallinnon Opintoasiainpäivillä nähtyjen esitysten perusteella emme ole saamassa nykyistä parempaa valintajärjestelmää, vaan hiukan eri logiikalla toimiva kopio nykyisestä järjestelmästä.

Eilen julkistetussa rakennepoliittisessa ohjelmassa samat ongelmat jatkuvat. Säästöjä olisi tarkoitus saavuttaa pidentämällä työuria puoli vuotta alkupäästä, joten niiden vaikutus 4,7 prosentin budjettivajeeseen olisi ohjelman mukaan 0,35 prosentin luokkaa. Valtiovarainministeriö on arvioinut budjettivajeen noin 9 miljardin suuruiseksi, joten tuo säästä olisi noin 600–700 miljoonaa euroa vuodessa.

Ohjelmassa esitettävät koulutuspoliittiset toimet, jotka pitäisi kirjoittaa uusiksi, jotta niillä saataisiin säästöjä

1. ”Korkeakoulujen tavoitteellisia valmistumisaikoja koskevaa lainsäädäntöä tiukennetaan valmistumisaikojen nopeuttamiseksi.”

Tässä vaiheessa on vaikea sanoa, mitä tällä kirjauksella tarkoitetaan. Valtiolla ei ole keinoja määrätä opiskelijoita valmistumaan nopeammin.

2. ”Lisätään yli 55 opintopistettä vuodessa suorittavien osuutta korkeakoulujen rahoituksessa.”

Tämän tavoitteen painoarvo on jo nyt 11 % yliopistojen rahoituksesta. Aalto-yliopistossa on arvioitu sen tarkoittavan noin 6000 euroa per opiskelija. Tietoa ei ole, koska se ilmestyi tänä vuonna yliopistojen rahoitusmalliin. Nyt hallitus haluaisi lisätä tämän valtavan elementin painoarvoa ennen kuin sitä on ehditty kertaakaan edes vielä soveltaa. Liian suuri painoarvo johtaisi opintopisteiden inflaatioon. Jos professori hylkää jonkun tentin niin, että opiskelija putoaa alle 55 pisteen siltä vuodelta, hänen työnantajansa menettää hänen kuukauden palkkaansa vastaavan summan rahaa. Tätä panosta ei ole enää syytä nostaa enempää, vaan keinojen olisi syytä olla monipuolisia. Olemme esittäneet rahoitusmallia laadittaessa esimerkiksi omalle alalle työllistymisen ja opiskelijapalautteen hyödyntämisen ottamista mukaan koulutuksen laadusta palkitsemiseen.

3. ”Lisätään ylioppilastutkinnon painoa korkeakouluihin sisään pääsyssä.”

Tämä on ollut jo useammassa ohjelmassa ja kuuluu yliopistojen omaan päätösvaltaan. Olisi silti hyvä, että se toteutuisi niillä aloilla, joissa opiskelijat tekevät nykyään käytännössä samat kokeet kahdesti, ensin yo-kirjoituksissa, sitten pääsykokeessa.

4. ”Toteutetaan yhdessä korkeakoulujen valintauudistuksen kanssa hakijasuman purku lisäämällä määräaikaisesti sisäänottoja erityisesti työelämän kannalta keskeisillä aloilla.”

Tällä on merkitystä vain aloilla, joihin oikeasti tulee enemmän opiskelijoita, jos sisäänottoa lisätään. Valtiolle se tuottaa tuloja vain, jos nämä ihmiset työllistyvät koulutustaan vastaaviin ammatteihin. Jotta tämä kirjaus toimisi, sisäänottoa pitäisi lisätä nämä kaksi ehtoa täyttävissä lääketieteen ja oikeustieteen koulutuksessa. Kuitenkin, sisäänotot kuuluvat yliopistojen omaan päätösvaltaan ja saa nähdä innostuvatko ko. alat kasvattamaan sisäänottojaan nykyisestä. Vanhat merkit näyttävät päinvastaista. Opetus- ja kulttuuriministeriö voisi puuttua tähän jakamalla omaa harkinnanvaraista rahoitusosuuttaan niille yliopistoille, jotka ovat valmiita ottamaan sisään enemmän relevanttien alojen opiskelijoita. Tämä kirjaus ei sitä välttämättä toteuta.

5. ”Velvoitetaan korkeakoulut tarjoamaan mahdollisuus ympärivuotiseen opiskeluun.”

Kesäopiskelu on jo nyt sallittua kaikissa yliopistoissa. Yliopistoilla vain ei ole varaa palkata lisäopettajia kesälomasijaisiksi ja opiskelijoilla ei ole varaa olla menemättä kesätöihin. Nytkin opintotukiuudistukset lähtevät siitä ajatuksesta, että tukea nostetaan vain yhdeksän kuukautta vuodessa ja loput kolme maksetaan palkkatöistä saatavilla tuloilla.

Jos hallitus tekisi nämä valmistelut avoimemmin ja niitä voisivat kommentoida eri alojen järjestöt ja riippumattomat tutkijat, voisimme saada paremmin todellisuudessa toimivia ratkaisuja. Ne auttaisivat kestävyysvajeeseenkin.

Juha Isotalo

Asiantuntija, koulutuspolitiikka

Yliopistojen yhteiskunnallinen vuorovaikutus eli tuttavallisesti YVV ei ole kaikille yliopistolaisille tuttua. Se on kuitenkin jotain, jota yliopistoilta vaaditaan tehtäviensä toteuttamisessa. Tarkkaan ottaen tämä kolmanneksi tehtäväksi kutsuttu velvoite on jotakin, jota vaaditaan varsinaisten kolmen tehtävän toteuttamisessa kolmannen ollessa opiskelijoiden kasvattaminen palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa. (linkki: http://finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2009/20090558, 2§)

Toissaviikkoisessa Korkeakoulujen arviointineuvoston seminaarissa (linkki: http://www.kka.fi/files/1809/Liiketta_laadunhallintaan_ja_kansainvalistymiseen_ohjelma_2013.pdf), joka käsitteli korkeakoulujen laadunarviointia, myös Aalto-yliopiston tekniset korkeakoulut käyttivät puheenvuoron omasta auditointikokemuksestaan. Minusta oli outoa kuunnella kokemuksia siitä, kuinka yliopiston oma henkilökunta ja ammattimaiset laadunarvioitsijat olivat vielä 2007 tulleet siihen tulokseen, että silloisen Teknillisen korkeakoulun yhteiskunnallisessa vuorovaikutuksessa on toivomisen varaa. (linkki: http://www.kka.fi/files/80/KKA_108.pdf, s. 32-33) Monesta asiasta varmaankin on voinut korkeakoulua arvostella tuolloin, mutta ei yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen puutteesta. Ilmeisesti ammattilaisetkaan eivät ole aivan ymmärtäneet, mitä näillä termeillä tarkoitetaan.

Tätä niin sanottua kolmatta tehtävää voi luonnehtia kapeasti tai laveasti. Molemmilla tavoilla mitattuna Aalto kuuluu varmasti Suomen aktiivisimpiin yliopistoihin. Kapeassa mielessä sillä tarkoitetaan yhteiskunnallisten tarpeiden palvelemista. Koulutuksen kannalta se tarkoittaa teollisuudesta ja muilta työantajilta nousevaan työmarkkinakysyntään vastaamista. Sitä on tehty. Ja tuskin voi moittia yliopistoa liian suuresta varovaisuudesta reagoida ääneen lausuttuihin koulutustarpeisiin. Nokia opettaa, että varovainen kannattaa olla. Liian suuret koulutusmäärät muutamina vuosina merkitsevät muutakin kuin pientä notkahdusta omalle alalle työllistyneiden käyrissä. Pahimmillaan ne merkitsevät suurta joukkoa osaavia ihmisiä, jotka on laitettu tekemään vuosia työtä osaamisen eteen, jolla ei olekaan enää käyttöä heidän valmistuessaan. Laveasti määriteltynä yhteiskunnalisessa vuorovaikutuksessa ymmärretään sen kaksisuuntaisuus: yliopisto vaikuttaa monin tavoin sitä ympäröivään yhteiskuntaan.

Tässä todellisuudessa ihmiset kannattaa sujauttaa sisään työelämään pienin askelin tekemään oikeita, relevantteja töitä. On väärä päätös yrittää estää sen tapahtumista. Jotenkin outoa, että Aallon sisällä kuitenkin esimerkiksi rakennustekniikassa on ollut tämänkaltaista liikettä. Yrityksenä pitää opiskelijat koulun penkillä virka-aikaan on esitetty, että rakennusteollisuuden ei tulisi palkata alan opiskelijoita kesäkuukausien ulkopuolella. Onneksi teollisuuden puolella ei olla suuremmin tästä innostuttu. Se johtaisi vain siihen, että lisäansionsa joka tapauksessa tarvitsevat raksalaiset ajettaisiin kaikkiin muihin, paitsi oman alansa töihin opintojensa aikana.

Sovitaanko siis, että pitäisimme Aallossa kiinni opiskelijoiden keskeisistä tavoista vaikuttaa ympäristöönsä? Näitä ovat ainakin

1. Opinnäytetyöt, jotka tehdään aitoon kysyntään eli suurin osa suoraan ulkopuoliselle tilaajalle, joka arvostaa niitä niin, että haluaa maksaa niistä rahaa.

2. Työnteko opintojen aikana, jossa opiskelijat saavat ainutlaatuisen kiinnityksen omaan alaansa jo opiskeluaikana.

3. Opiskeluympäristö, jossa opiskelijat oppivat luontevasti tekemään kunnianhimoista yhteistyötä esimerkiksi solmimalla sponsorisopimuksia alansa suurimpien toimijoiden kanssa.

4. Koulutus, joka siirtää ihmiset itsensä yliopiston tuottamalla tutkimusosaamisella oman alansa tutkimus-, kehitys- ja johtotehtäviin. Suurin osa Aallon tutkijoista ei ole töissä yliopistollaan, vaan ympäri maailman siinä yhteiskunnassa, johon yritämme vaikuttaa. Ja oman alansa hommissa.

Tämä tuskin on nurkkakuntaisen, itseensä käpertyvän yliopiston toimintaa, jota haluamme vältellä. Ja se oli vasta opetuksen osuus ilman omaa tutkimustoimintaa. Kaiken tämän rinnalla on vielä työsuhteisten tutkijoiden tekemä tutkimus. Sekin tehdään usein yhteistyössä ulkopuolisten tilaajien ja käyttäjien kanssa. Näiden asioiden lausuminen ääneen niin kuin ne ovat toivottavasti tekee selväksi Aallon yhteiskuntaan vaikuttamisen paremmin kuin niiden pyörittely powerpointeissa kuvatuissa prosessikorteissa. Se jääköön niille, joilla ei ole oikeaa toimintaa esiteltävänään.

Juha Isotalo

asiantuntija, koulutuspolitiikka

En ole koskaan ollut mielenosoituksessa. Käytin sanaa “miekkari” ensimmäistä kertaa tänä vuonna. En edes tiedä, mitä mielenosoituksessa tehdään. Kävellään? Huudetaan? Juostaan ympyrää? Suhteeni mielenosoituksiin on noussut pintaan ylihuomisen Näpit irti opintotuesta –miekkarin tiimoilta. 2010-luvulla vaikuttaminen on vain sitä, että tykätään Mielenosoitus- eventistä ja jaetaan hauskoja meemejä aiheen sivusta. Mutta että itse raahautuisi fyysisesti paikalle kyseenalaistamaan ja kertomaan mielipidettään. Onko se y-sukupolven juttu?

Tunnustan, että en koe itseäni mielenosoitus–ihmiseksi, ja kaduilla hoilaaminen tuntuu vähän liian 70-lukulaiselta. Vanhemmilta kuulluissa tarinoissa 70-luvulla kaikki oli poliittista, opiskelijat tappelivat puolueiden kanssa, ja miekkarit olivat arkipäivää. Opiskelijajärjestöjen kokouksissa käsiteltiin ensin maailmanpoliittiset kannanotot ja vasta sen jälkeen päästiin yhdistysten omaan toimintaan. Siihen henkeen samaistuminen ei tunnu täysin yksiselitteiseltä.
Minäkö mielenosoituksessa vuonna 2013?

Mutta miekkaroiminen on vaikuttamista. Olen antanut eduskuntavaaleissa vuonna 2011 ääneni, mutta jos homma on silti menossa puihin, niin järeämmät keinot on pakko ottaa käyttöön. Hallituspuolueet ovat erimielisiä opintotuen kehittämisestä, joten myös opintotuen leikkaukset ovat pöydällä. Nuorena aikuisena harmittaa katsella, kuinka käsiin leviävään eläkejärjestelmään ei uskalleta puuttua muilla keinoilla, joten ”tehtiin edes jotain”-efektiä haetaan rajaamalla opiskelumahdollisuuksia. Kahmaisemalla mahdollisuuksia meiltä opiskelijoilta, jotka tulemme joka tapauksessa tulevina vuosina pitämään hyvinvointiyhteiskuntaa jaloillaan.

20 vuoden päästä harmittaisi, jos en olisi tehnyt mitään tänään, kun vielä oli mahdollisuus vaikuttaa sukupolvien väliseen tasa-arvoon. Minun ja sinun, eli meidän opiskelumahdollisuuksien sekä oikeudenmukaisen aseman puolesta. Eläkeläisjärjestöillä kyllä on ääni, mutta niin on opiskelijoillakin.

Näpit irti opintotuesta -miekkari onkin siis opiskelijaedunvalvontaa puhtaimmillaan. Siksi menen ylihuomenna mielenosoitukseen, elämäni ensimmäistä kertaa. Uteliaana ja kiinnostuneena, mutta ylpeänä.
Torilla tavataan!

(Tekstistä julkaistu lyhyt versio Helsingin Sanomissa 22.1.2013)

Keskustelu työurien pidentämisestä opiskeluaikoja lyhentämällä tiivistyi 17.1 YLE:n uutiseen, jonka mukaan vain joka kolmas kaksiportaisesta maisterin tutkinnosta valmistunut yliopisto-opiskelija sai tutkintonsa tehtyä viidessä vuodessa tai nopeammin.

Viimeaikainen keskustelu kestävyysvajeen korjaamisesta on pyörinyt paljon erityisesti opiskeluaikojen lyhentämisen ympärillä. Tavoitehakuisesti on kuitenkin syytä kyseenalaistaa se, pelastetaanko yhteiskuntamme todella nopeaa valmistumista rummuttamalla? On tärkeää, että pohdittaessa työuraa ja opiskeluaikoja keskitytään luomaan eteenpäin suuntaavia ja uuden kokeiluun rohkaisevia rakenteita eikä jämähdetä tuijottamaan valmistumisen päivämäärää. Heikkenevän huoltosuhteen edessä Suomen tarvitsee muokata rakenteita ja löytää uusia tapoja toimia. Jos kuitenkin haluamme pitää pienen maamme kilpailukykyisenä innovaatioiden ja uusien ideoiden kehtona, emme voi viedä opiskelijoilta aikaa ja mahdollisuutta kokeiluun ja uuden kehittämiseen.

Opiskeluaika on mitä parhain hetki kehittää uusia ideoita, ajatusmalleja ja startupeja – juuri niitä timantteja, joita Suomi tarvitsee. Yhteiskuntamme kipeästi kaipaamat ‘uudet nokiat’ eivät kuitenkaan synny ilman mahdollisuutta uhrata yritysideoille ja uuden kehittämiselle aikaa. Yliopisto-opintoja onkin syytä kehittää suuntaan, jossa tälle ideoinnille on aikaa ja sijaa. Uudet mallit ja ideat tulevat mahdollisten oman alan töiden lisäksi luonnollisesti itse kurssienkin sivussa: on syytä integroida vahva dialogi työelämän, tutkimuksen ja yliopisto-opiskelun välille.

Oman alan töiden tekeminen opiskelujen ohessa osaltaan antaa näkökulmaa uuden ideointiin. Myös tutkimusten mukaan opiskelun ohella tehdyt työt näyttäytyvät hyvässä valossa: työ- ja elinkeinoministeriön kesällä 2012 julkaistu tutkimus totesi työssäkäynnin olevan hyödyllistä niin opiskelijalle kuin yhteiskunnallekin. Opintojen aikana työssä käyneistä 70% oli tehnyt oman alansa töitä. Oman alan työt opintojen ohessa on syytä nähdä isona voimavarana: aito oppiminen ei voi olla itse tekemisestä ja kokeilusta täysin irrotettu prosessi.

Keskeistä opiskeluajassa yhteiskuntamme kannalta on uuden oppiminen ja uudet kokeilut. Tiukat opiskeluaikojen rajaukset eivät anna tähän tilaa, vaan voivat pahimmassa tapauksessa estää uusien ideoiden kehittelyn ja toteuttamisen. Yliopisto-opiskelua on syytä kehittää innostavaan suuntaan sekä toteuttaa rakenteita, jotka mahdollistavat motivoituneen opiskelun ja uuden kokeilun – joustavasti oman alan töiden ohella. Kestävän tulevaisuuden turvaamiseksi tarvitsemmekin yliopisto-opiskeluun rakenteita, jotka antavat tilaa yrittämiselle, epäonnistumiselle, uudelleenyrittämiselle ja onnistumiselle.

Ilmi Salminen
AYY:n hallituksen koulutuspoliittinen vastaava

Helsingin Sanomat uutisoi toissapäivänä (14.8.) opintotuesta. Suomen Ylioppilaskuntien liitto SYL löi pöytään aivan uudenlaisen avauksen: opintolainaa ottavat saisivat ahkerasti opiskellessaan (45 op lukuvuodessa) 20% ottamastaan lainapääomasta ikään kuin palkkiona. Opintolainaa voi nostaa 2 700 euroa lukuvuodessa, joten bonusta voisi saada 540 euroa. Kustannusneutraalin SYL:n ehdotuksesta tekee se, että raha lainapääoman lahjoittamiseen otettaisiin nyt toimimattomasta ja epäselvästä opintolainan verovähennyskelpoisuudesta. Ehdotuksen toteutuessa rahat siirtyisivät paperilta kovana rahana opiskeluajalle, jolloin tarve lisärahalle on suurin.

Ehdotuksen taustalla on opintotuen uudistus, jälleen kerran. Maan hallitus päätti viime keväänä, että opintotuen rakennetta täytyy uudistaa ja perusti työryhmän aihetta käsittelemään. Työryhmässä on SYL:n ja muiden opiskelijajärjestöjen lisäksi jäsen jokaisesta hallituspuolueesta sekä kasa virkamiehiä.

Lähinnä tästä kaikesta herää kysymys: Miksi opintotukea uudistetaan taas? Viimeisin uudistusten sarja opintotukeen kohdennettiin viime syksynä, eikä niiden vaikutuksia ole vielä ehditty edes näkemään saati sitten tarkastelemaan. Työryhmän toimintaraami on erittäin tiukka. Sen on kyettävä esittämään vuoden loppuun mennessä konkreettisia uudistuksia, joilla opiskelijat saadaan valmistumaan nopeammin ja käyttämään opintotukea tehokkaammin. Tehtävänannossa on iso koukku: Kaikki tämä on saatava aikaan nostamatta opintolainasta valtiolle aiheutuvia kustannuksia.

SYL on työryhmässä tiukassa paikassa.   ”Opiskelijat vain laiskottelevat valtion rahoilla” ja ”silloin kun minä olin nuori…” -lausahdukset toistuvat julkisessa keskustelussa, hallituspuolueet ovat aiheesta erimielisiä ja taloudellinen tilanne on mitä on. On turha kuvitella, että työryhmä saisi aikaan tuloksen, joka muuttaisi opintotuen äkkiä auvoiseksi ja poistaisi kaikki epäkohdat – ennemminkin mielessä väijyy päinvastainen pelko tuen pienenemisestä ja ehtojen kiristämisestä. Näistä syistä SYL:n ehdotus on mielestäni erinomainen päänavaus.

SYL:n ehdotuksen myötä nykyään valmistumisen jälkeen verovähennyksinä saatavat rahat siirtyisivät siihen elämänvaiheeseen, jossa jokaisella lisäkympillä on suora vaikutus kuukauden ruokavalioon. Koska kyseessä on vain tulojen siirto, ei niiden lisääminen, ei muutos olisi keneltäkään pois. Uudistus myös vähentäisi epävarmuutta opintojen ja toimeentulon suunnittelussa, kun nopeasta opiskelusta palkittaisiin rahallisesti. On tosin epäselvää, lisäisikö uudistus sinällään lainan ottajien määrää: se ei poistaisi epävarmuutta ja pelkoa lainan takaisinmaksukyvystä, mikä tällä hetkellä on yksi suurimmista syistä lainan ottamatta jättämiseen.

Lisäksi SYL:n ehdotus on myös työryhmän ensimmäinen konkreettinen suuremman luokan uudistusehdotus. Ja kuten kaikki tietävät, valmistelu on valtaa. Kun pöydällä on SYL:n ehdotus, siitä myös keskustellaan. Peli on siis avattu. Katsotaan mitä tapahtuu.

Kati Penttinen

Hallituksen jäsen, sosiaalipolitiikka

AYY