Yllätys 2010 eli Aalto-yliopiston ylioppilaskunnan yksivuotissuunnitelma, jota myös hallitusohjelmaksi kutsutaan löytyy tällä hetkellä edustajistowikistä – käyhän tutustumassa! Ylioppilaskunnan hallitus hyväksyi Yllätys 2010:n kokouksessaan viime perjantaina, ja kyseinen läpyskä tuodaan edustajistolle tiedoksi torstain 18.2. kokoukseen.

Kiitämme kommenteista hallitusohjelmaluonnokseen ja otamme mielellämme vastaan ajatuksia lopullisesta versiosta. Tavoitteena oli tehdä  vuoden 2010 ylioppilaskunnan toimintaa ohjaava paperi, joka ei mene liikaa yksityiskohtiin tai jo itsessään eksy linjaamaan ratkomattomista substanssikysymyksistä. Sen sijaan Yllätys 2010 erittelee kuluvan vuoden projektit ja hankkeet ja määrittelee kussakin projektissa sen tavoitetilan, konkreettiset toimet siihen liittyen, hankkeen prioriteetti- ja kuormittavuusasteen ylioppilaskunnan osalta sekä projektin toteuttajat.

Kyseistä dokkaria on tarkoitus päivittää pitkin vuotta: toimintaympäristön muutoksien mukaan sekä sen osalta kun projektit etenevät. Hallitusohjelman ei ole tarkoitus sementoida kaikkea ylioppilaskunnan loppuvuoden toimintaa joustamattomasti niihin raameihin, jotka sille on alkuvuodesta asetettu.

No yllättikö Yllätys 2010? Kyselee Elli & muu hallitus.

Eräs vanhemman polven fyysikkovaikuttaja kommentoi minulle kerran bioIT-ohjelman profiilia pohdittaessa, ettei fyysikoillakaan “ole mitään väliä mitä niille opettaa, kunhan se on vaikeaa”.

Trendisanat elinikäinen oppiminen, oppimiskeskeinen opetuskulttuuri ja oppimaan oppiminen pulpahtelevat jatkuvasti pintaan yliopistojen strategiapapereissa ja opetuksen kehittämistä koskevissa mietinnöissä, mutta milloin olet viimeksi kokenut oppivasi jotain, mistä on iloa muuallakin kuin tenttiarvosanassa tai teoreettista iloa utuisena tulevaisuudessa siintävässä työelämässä? Milloin olet viimeksi oppinut itsestäsi jotain muutakin kuin, että viime hetki on paras hetki kirjoittaa harjoitustyöhön kuuluva 15-sivuinen raportti?

Bolognan prosessin myötä suomalaisten korkeakoulujen on pitänyt määrittää tutkinnoille, opintokokonaisuuksille ja kursseille oppimistavoitteet, joiden toteutumista seurataan. Kaivoin pari esimerkkiä tavoitekuvauksista:

Bioinformaatioteknologian tutkinto-ohjelman alemman perustutkinnon yleisenä tavoitteena on antaa opiskelijalle perusteet ymmärtää biologisia järjestelmiä ja niitä teorioita ja laiteteknisiä menetelmiä, joiden hyödyntämistä tarvitaan bioinformaation keräämisessä, muokkaamisessa ja siirtämisessä.

Johtamisen kandidaattiohjelman suorittanut opiskelija tuntee organisaation rakenteen, kulttuurin ja strategian yhteensovittamisen haasteet, strategisen johtamisen peruskäsitteet ja käytännön työkalut, organisaatiokäyttäytymisen perusteet ja alan teoreettisen kehityksen pääpiirteet. Lisäksi opiskelija tuntee kurssiyhdistelmästään riippuen henkilöstöjohtamisen ja projektijohtamisen perusperiaatteet, liiketoiminnan konsultoinnin työkalut ja johtamisen psykologian perusteet.

Näitä tavoitekuvauksia yhdistää tiedollisiin valmiuksiin keskittyminen. Opiskelija saattaa (tai sitten ei) tuntea ohjelmasta valmistuttuaan hyvin organisaation teoriat, mutta miten Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa opiskelu on muuttanut hänen tapaansa suhtautua esimerkiksi henkilöstöjohtamiseen? Olisiko hän valmistuessaan valmis sitoutumaan The MBA Oathin kuvaamaan arvomaailmaan? Olisiko Aalto-yliopiston teknillisen korkeakoulun ympäristötekniikan tutkinto-ohjelmasta valmistuva valmis muuttamaan koko maailman paremmaksi insinöörin Hippokrateen valalla? Entä sitoutuisiko taiteilija muuttamaan maailmaa edeltäjiensä tavoin? Vai onko koko ajatus tyystin absurdi – voiko arvoja muovata ja onko se edes tavoiteltavaa?

Yliopisto-opetus on nähtävä ennen kaikkea aikuiskasvatuksena. Kasvatus on kokonaisvaltaista toimintaa, jossa vaikutetaan, paitsi kohteiden tiedollisiin valmiuksiin, myös arvoihin ja asenteisiin. Arvojen ja asenteiden muovaaminen ja näkyviksi tekeminen ei ole helppoa eikä sitä voida tehdä pelkällä luento-opetuksella (vaikka olisi kuinka monta TED-tasoista luennoijaa) tai edes pelkällä lähiopetuksella (vaikka olisi kuinka karismaattinen tuntiopettaja). Partiokouluttajilla on tapana sanoa, että koulutusta on kaikki, mitä koulutustapahtumassa tapahtuu – ei pelkästään se, mitä tapahtuu aikatauluun merkittyjen koulutusrupeamien aikana. Saman ovat oivaltaneet monet sotilaskouluttajatkin: miksi muuten johtajakoulutettavat söisivät aina viimeisinä harjoituksissa?

Onko yliopistokasvatuksessa hahmotettu oma vastuu arvokasvattajina ja ihmisenä kasvamisen tukijoina? Kuka katsoo kokonaiskuvaa? On perverssiä, että erityisesti TKK:n akateemisen vapauden kulttuurissa on ajauduttu tilanteeseen, jossa opiskelija voi poimia irtokarkkiperiaatteella kursseja ilman, että kenelläkään siintää silmissä kokonaiskuva siitä, mihin tutkinnolla ollaan oikeasti pyrkimässä. Ryhmätyöskentelijäksi kasvetaan tekemällä paljon kurssien pakollisia ryhmätöitä, itsestään opitaan uutta laskemalla käsin auki iljettäviä differentiaaliyhtälöitä ja yhteiskunnallisesti aktivoidutaan, mikäli luennoitsija sattumalta innostuu tarinoimaan innostavasti. Se, miten ensimmäinen kohta liittyy tutorointiin ja muutama muukin yllä olevan konkretisoiva ajatus seuraavissa blogikirjoituksissa…

Aalto-yliopistolla (ja suomalaisella korkeakoulujärjestelmällä ylipäänsä) on potentiaalia kehittää itseään juuri täällä kokonaisvaltaisen kasvatuksen puolella. Olisiko mahdotonta, että huippuopetus erottuisikin sitä kautta, että opiskelijat kokevat kasvavansa ihmisinä ja muuttuvansa yliopistokoulutuksensa aikana?

Janne Peltola,
Hallituksen jäsen, opintoasiat

PS. Väitän, että meillä on jo kaksi myllyä, jotka tuottavat tällaista muutoshakuista kasvatusta: ylioppilaskunta ja sen lähellä toimivat yhdistykset sekä uudempana epelinä Aalto Entrepreneurship Society.

Vau mitkä Varpajaiset!

(more…)

Luonnos odottaa viikonlopun ajan kommentteja.

pdf ->

Pahoitteluni hankalasta formaatista.

Sanotaan, että iso laiva kääntyy hitaasti. Itse asiassa se ei käänny lainkaan, jollei joku pyöritä ruoria. Nyt Aallon komentosillalla Lämpömiehenkuja 2:ssa muutaman hetken henganneena ja ihmisten kanssa jutelleena täytyy todeta, että ruori on aivan tapissa. Paatti seuraa kyllä perässä, ja jos kuulostelee tarkkaan, voi hoksata monenlaista nitinää ja natinaa, jota syntyy kun valtava runko vaihtaa kurssia.

Pitäisikö siis vain istua ja odottaa että yliopisto ympärillämme muuttuu paremmaksi? Totta puhuen sekin varmaan toimisi, mutta et ikinä ehtisi itse nauttimaan tuloksista. Jos haluaa pitää hauskaa ja saada kaiken irti Aallosta jo omana opiskeluaikanaan, on pompattava passiivista aktiiviksi. Älä kysy mitä yliopisto voi tehdä sinun eteesi, kysy mitä sinä voit tehdä yliopistosi eteen. Tässä ainakin jotain ideoita:

– Anna Aallolle fyrkkaa. Aalto kerää paraikaa pelirahoja, ja omat roposi voit heittää kolehtiin täällä. Hommasta tekee hienon se, että lahjoitukset ovat verovähennyskelpoisia ja kaiken kukkuraksi valtio moninkertaistaa sijoituksesi. Yhdellä eurolla saa siis monta euroa. Opetusministeri Virkkunen ajaa tästä järjestelystä pysyvää, tieteen ja valistuksen nimessä pidän peukkuja pystyssä.

– Älä pidä mölyjä mahassa. Kun hoksaat vääryyden tai virheen, kerro siitä ainakin meille, ja miksei muillekin. Kun epäkohta löytyy, se korjataan (tämä on oikeasti pelin henki nyt). Esimerkistä käy eri koulujen väliset opinnot estävä JOO-bugi, jonka fiksaamiseksi on jo hässäkkä päällä.

– Spread the word. Ole ylpeä Aallosta ja levitä sanaa kaikissa pöydissä. TaiK, Kauppis ja TKK ovat yhä olemassa, mutta vain osana Aaltoa. Tunnustaudu siis rohkeasti Aalto-opiskelijaksi, vain siten Aallon uskottavuus ja arvostus työnantajien ja sidosryhmien parissa kasvaa.

– Vaadi parempaa, tee parempaa. Aalto on luvannut paljon, ja näistä lupauksista on aktiivisesti muistutettava kaikilla tasoilla. Kolikolla on toinenkin puoli. Kun parempaa ja innostavampaa opetusta tarjotaan, siihen täytyy heittäytyä mukaan. Uusillekaan metodeille ei pidä olla kategorisesti allerginen. Ole poikkitieteellinen ja pistä Aallolle painetta tehdä lupauksistaan totta!

– Kommentoi tätä blogia, ja kerro mitä muuta voit tehdä. Kiitti!

Terkuin,

Atte, hallituksen koulutuspoliittinen hymypoika

Oletko jo muistanut ilmoittautua Varpajaisiin? Tiedossa on eittämättä AYY:n 37-päiväisen historian ensimmäiset synttärit.

Varpajaisjulisteiden ja kutsujen visuaalisesta ilmeestä on kiittäminen Susanna Alannetta!

Reilussa kuukaudessa on saatu aikaiseksi paljon: ideoita, suunnitelmia ja – kaikeksi onneksi – myös konkretiaa, beibi. Pikkuhiljaa kokonaisuus on rakentumassa juuri passeliksi: raikkaaksi, rennoksi, joskin hienoksi sekä eritoten hauskaksi. Järjestelyissä on kyse kuitenkin lähinnä puitteista, ja vastaus otsikon kysymykseen onkin: ihmisistä! Tulepa sinäkin siis antamaan ripaus itsestäsi juhlahumuun, nauttimaan olostasi ja tapaamaan uusia ihmisiä.

Omaa paikkaansa on tekemisen ohessa etsinyt verraton porukka, joka vieläkin kantaa työnimeä Aalto-yhteisötoimikunta (Better ideas? Shoot!). Odotan innolla kiireettömämpiä aikoja, jolloin pääsemme ajan kanssa ideoimaan kreisejä aaltokuvioita vuodelle 2010, sillä jo muutaman viikon perusteella on selvää, että puhtia piisaa, jee. Sitä odotellessa haastan sinut kertomaan omia toiveitasi, minkä Mikko ja Jukka jo aiemmissa kommenteissa oivallisesti aloittivatkin! Minkä makuinen on AYY? Minkälaista kulttuuritoimintaa sinä odotat ja toivot AYY:ltä? Millainen olisi ihan paras bile/spektaakkeli/karnevaali/tapahtuma/juttu?

Kuten aiemmista blogipostauksistakin voi lukea, on alkuvuosi mennyt aika tukka putkella. Ja, kuten arvata saattaa, täytyy jossain vaiheessa iskeä jarrut päälle: kulman takaa kimppuun hyppäsi nimittäin perinteistäkin perinteisempi neiti Nuha. Toivottavasti viikonlopun peitto-hömppäleffa-nenäliina-tapiorautavaara-putki elvyttää sen verran, ettei ensi viikkokin mene ihan tyystin aivastellessa.

Muistakaa tekin lepäillä! Ensi lauantaina juhlitaan!

-Saara (Aalto-yhteisö)

P.S. Ou nou, oletko ihan että häh mitkä varpajaiset? http://varpajaiset.ayy.fi!

Bhutan on hassu maa. Vuonna 1972 Bhutanin kuningas päätti, että tulevaisuudessa maan kansantalous rakennetaan maksimoimaan kansalaistensa onnellisuus. Perinteisesti bruttokansantuotetta on pidetty helpoimpana (ja yleisimpänä) kansantalouden indikaattorina, mutta Bhutanissa päätettiin turvautua brutto-onnellisuuteen (Gross national happiness) suunnittelun ohjenuorana. Kaikki päätökset on arvioitava ensisijaisesti sen perusteella, miten ne vaikuttavat kansalaisten onnellisuuteen. Filosofia perustuu buddhalaiseen ajatteluun: materiaalisen ja henkisen kehityksen on tapahduttava rinnakkain eikä kumpaakaan voida erottaa toisistaan.

Käytännössä onnellisuutta ja hyvinvointia mitataan neljällä eri osa-alueella: kestävä sosioekonominen kehitys, ympäristöasiat, kulttuurin varjelu ja hyvä hallinto. Kansantaloustieteilijät ovat jatkokehittäneet GNH-mittareita (ks. yllä oleva linkki) vastaamaan modernia kehitysyhteistyöajattelua, mutta säilyttäen saman periaatteen, jossa onnellisuutta arvioidaan yhdistämällä sekä kvalitatiivisia että kvantitatiivisia mittareita. Onnellisuuden mittaaminen puhtaasti kvantitatiivisesti olisikin vaikeaa.

TKK:lla ei ole yhtä hauskaa. Opiskelijat jäävät räikeästi jälkeen yliopistolaissa asetetuista tavoiteajoista, Kela lähettää 17 % opiskelijoista vuosittain selvityspyynnön, joka taas ruokkii entisestään heikon etenemisen aiheuttamaa stressiä, mikä puolestaan näkyy mielenterveystilastoissa. Opiskelijoiden opiskelukyky on heikko: monet päätyvät työkyvyttömiksi jo pelkästään opintojen aiheuttaman stressin takia. Puhumattakaan siitä, että pitäisi samanaikaisesti luoda työuraa, pitää huolta kunnostaan, maksaa vuokrat ja ehkä joskus luoda ihmissuhteitakin.

Mistä tässä pitäisi saada tulevaisuuden huippuinnovoijat, jos käristämme jo opintovaiheessa loppuun Suomen lupaavimmat kyvyt?

Yliopistoille on taattu perustuslaissa autonomia valtion sörkkimiseltä, mutta ne saavat kuitenkin enimmän osan rahoituksestaan valtiolta. Opetusministeriö tulosohjaa yliopistoja mittaripatteristolla, jossa lasketaan mm. vaihtoon lähtevien ja saapuvien määriä, valmistuneiden määrää jne. Rahoituksesta 75 % määräytyy toiminnan laajuuden, laadun ja vaikuttavuuden perusteella ja loput muiden tavoitteiden perusteella. Tästä 75 % koulutuksen osuus on 55 prosenttia ja tutkimuksen ja tutkijankoulutuksen osuus on 45 prosenttia. Koulutuksessa toiminnan laajuuden perusteella määräytyy 85 prosenttia ja laadun sekä vaikuttavuuden perusteella 15 prosenttia rahoituksesta. Koulutuksen laatu määrää siis 6 % yliopiston rahoituksesta. TKK:n tulossopimuksessa todetaan, että yliopiston tulee huolehtia opiskelijoiden hyvinvoinnista, mutta tälle ei määrätä minkäänlaista mittaristoa eikä sen rahoitusvaikutusta kuvata.

Eikö olisi hienoa, jos tässä kohtaa todettaisiinkin tulossopimuksessa, että tulosmittarina toimisi opiskelijoiden onnellisuus? Jos laadun osuudesta esim. puolet määräytyisi GNH:n periaatteiden mukaan, budjetointi näyttäisi varmasti aika erilaiselta. GNH:ta soveltaen opiskelijan onnellisuutta voisi mitata esimerkiksi seuraavasti:

1. Taloudellinen hyvinvointi. Määrittyy ylioppilaskunnan keräämän tilastoaineiston perusteella: mittareita voisivat olla esimerkiksi talouden likviditeettiaste (miten monta kuukautta voisi elää ilman tuloja) ja velkaantumisaste.
2. Fyysinen kunto. Miten monta kertaa viikossa opiskelijat harrastavat kuntoliikuntaa? Miten moni sairastaa tuki- ja liikuntaelimistön sairauksia? Ovatko opiskelijat ylipainoisia?
3. Henkinen hyvinvointi. Miten paljon YTHS tekee mielenterveysdiagnooseja? Miten opiskelijat pärjäävät vuotuisissa onnellisuuskyselyissä? Miten moni opiskelija syrjäytyy (eriytyy sosiaalisesta yhteisöstä)?
4. Opintojen eteneminen. Miten hyvin opintopisteet kertyvät? Miten tyytyväisiä opiskelijat ovat kursseihin keskimäärin? Tehdäänkö kandidaatintyöt aikataulussa?
5. Sosiaalisen yhteisön terveys. Onko yhteisö vireä? Käytetäänkö yhteisössä huumeita? Tehdäänkö opiskelija-asuntoihin paljon poliisikeikkoja?
6. Yliopistodemokratia. Kokevatko opiskelijat voivansa vaikuttaa yliopistoyhteisöön? Moniko osallistuu ylioppilaskunnan tai yliopiston vaaleihin?

Malli seuraa orjallisesti Med Jonesin jatkokehittämää GNH-mittaristoa ja lähtee ajatuksesta yliopistosta pienoisyhteiskuntana. Esimerkit ovat ehkä vähän dorkia, mutta valottavat ajattelutapaa…

Mitä iloa tästä olisi? Ajatellaan tilannetta, jossa opintopsykologin palkkaaminen (n. 30 ke vuodessa) tuottaisi esimerkiksi 10 % nousun onnellisuusindeksissä (kehittämällä opiskelutaitoa ja toisaalta auttamalla ihmisiä opiskelukykyongelmissa), joka muodostaa puolet opetuksen laatuindeksistä. Tämä nostaisi tuloksellisuutta 1,1 * 0,03 -kertaisesti, mikä TKK:n tuloksellisuusosalla merkitsisi 900 ke lisäystä. Asia ei toki olisi ihan näin suoraviivainen ja luvut hihavakioita, mutta n. 30-kertainen tuotto investoinnille ei ole kehno.

Opiskelukykyiset opiskelijat ovat investointi tulevaisuuteen: jos ihminen oppii yliopistossa ymmärtämään omia työtapojaan, työskentelemään itsenäisesti ja samalla jaksamaan paremmin, hän tekee vielä 20 vuodenkin päästä tuottavaa työtä yhteiskunnassa. Jos sen sijaan kannustetaan pintaoppimiseen tai poltetaan ihmisiä loppuun, heistä tulee lähinnä kansantaloudellinen riippakivi. Indikaattoreista päätellen opiskelijoiden hyvinvointi ei tällä hetkellä ole yliopistolle tärkeä asia. Entä jos investointi hyvinvointiin tuottaisikin välitöntä hyötyä (usein näkymättömäksi jäävän kansantaloudellisen hyödyn) lisäksi?

Ajatus on poimittu Suomen ylioppilaskuntien liiton (SYL) laatimasta työurien pidentämisen työkalupakista. Ajatusta jatkotyöstettiin SYL:n avausseminaarissa mainioilla porukoilla.

Janne Peltola
Hallituksen jäsen, opintoasiat ja koulutuspolitiikka

Ylioppilasliikkeen liekehtivät keihäänkärjet irtautuivat arjestaan Riihimäelle kahdeksi päiväksi tutustumaan toisiinsa ja keskustelemaan Suomen hallitusohjelmasta.

Mutta mitä siellä sitten puhuttiin ja mistä?

Atte (koulutuspolitiikka) kertoo SYL:n avausseminaarin 1. päivän tunnelmista

Lassi (viestintä ja sidosryhmät) palauttelee mieleen tiistain tapahtumia

Aitiopaikalta katsottuna Aalto-ylioppilaskunnan aloitus on ollut kuin B-luokan Action elokuva, jossa on täytynyt keskittyä ennemmin vauhdissa pysymiseen kuin yksityiskohtiin. Toisin sanoen alkuvuodesta priorisointia on jouduttu tekemään rankankin puoleisesti kun joka päivä ilmenee 20 tärkeää juttua mitkä pitäisi tehdä heti ja joista ehtii koulutuksien, muuton ja avajaisten keskellä tehdä muutaman.

Priorisointi onkin osoittautunut varsin haastavaksi tasapainotteluksi: Lähtökohtana nykyopiskelijoiden ja -yhdistysten kokema palvelutaso ei saa heiketä. Toisaalta AYY:lle tulee luoda kestävä pohja tuleville vuosikymmenille. Alkuvaiheessa suurin epäsuhta on näiden tavoitteiden kohtaaminen: Parhaiden käytäntöjen luominen ei onnistu hetkessä. Vastaavasti ylioppilaskunnan toiminnan pyörittäminen totutussa laajuudessaan kolmella kampuksella yhden kampuksen resurssein on mahdoton tehtävä ja avainasemaksi muodostuu se millaisen yhteistyömallin AYY luo erityisesti tieteenalajärjestöjen, kiltojen ja osakunnan sekä kaikkien sen piirissä toimivien yhdistysten kanssa.

Kiireen keskellä valoa tulevaisuuteen näytti AYY:n tulevaisuusseminaari, jossa hallitus ja sihteeristö keskittyivät tunnistamaan ylioppilaskuntaan vaikuttavia tekijöitä ja trendejä sekä pohtimaan AYY:n tulevaisuutta niiden pohjalta (tästä lisää Aten postauksessa). Yksi asia ainakin on varma – AYY:n tulevaisuuden tavoitteita ei tulla asettamaan liian alas. Alla päivän villihkön loppuvisoinnin tulos.

Maailman parhaaksi ylioppilaskunnaksi on kuitenkin tätä kirjoittaessa vielä pitkä matka – 341 päivää kuroa ero umpeen.

Markus Koljosen alustus

Mikko Ikolan alustus

Tietotekniikka on vaikeaa. Kuka tahansa ohjelmoinnin peruskurssin käynyt teekkari voi kertoa, että ohjelmointi on ihanan yksinkertaista, kunnes joudutaan ottamaan huomioon se ikävä tosiasia, että järjestelmää tulevat käyttämään oikeat ihmiset. Huomataankin, että 50-vuotiaan musiikkimajurin (fiktiivinen esimerkki tosielämästä) käsittelyssä täysin yksikäsitteiseksi luultu käyttöliittymä muuttuu helvetin esikartanoksi, joka repii sekä ohjelmistokehittäjien että esimerkkikäyttäjän hermot riekaleiksi.

TKK:lla tästä ongelmasta päästiin eroon luomalla ovelasti organisaatioyksikkö, joka Tietää, mitä yliopistolaiset haluavat. Näin on voitu kätevästi rajata kehitystyöstä pois tietoteknisten järjestelmien ärsyttävin piirre, eli käyttäjät. Tietohallinto kertoo IT-palvelukeskukselle, mitä käyttäjät haluavat, ja ITPK toteuttaa.

Tosiasia kuitenkin on, että tietohallinto tuottaa jokseenkin vastakkaisia ratkaisuja siihen nähden, mitä opiskelijat, tutkijat tai hallintohenkilökunta oikeasti haluaisivat. Lähtökohdaksi asetetaan, että tietokoneet on tarkoitettu työkäyttöön ja kaikki hallinnon tuottamien prosessikaavioiden ulkopuolinen toiminta on Omaa Käyttöä, joka tulee kieltää Käyttöpolitiikalla. Vielä ennenkuulumattomampaa olisi, että yliopiston tietojärjestelmiin kytkettäisiin Standardin vastaisia kokoonpanoja.

Tällainen ajattelu on erityisen vaarallista puhuttaessa yliopistosta, jolle on perustuslaissa asti annettu autonomia, jotta kukaan ei häiritsisi tieteen ja taiteen kehitystä. Missä me olisimmekaan, jos Stanfordin yliopisto olisi vetäissyt vuosituhannen alussa piuhat seinästä BackRub-nimiseltä hakukoneelta, joka toimi osin yliopiston IT- ja tutkimusresursseilla? Sittemmin yliopisto nettosi 200 miljoonaa dollaria erään Googlen listautuessa pörssiin vuonna 2004. Puhumattakaan mahdollisuudesta kertoa itsestään uusille opiskelijoille ”Googlen kotina”.

On helppoa luoda tietoteknisiä ympäristöjä, joissa itse kullakin on oma rajattu hiekkalaatikko, jossa voi tehdä omia asioitaan kaikessa rauhassa. Yhteisen tiedon käsittely onkin vaikeampaa. Käyttöoikeuksien hallintaa on tutkittu 60-luvulta asti eikä vieläkään ole kyetty rakentamaan järjestelmää, jossa käyttäjä ei missään vaiheessa tarvitsemaansa tietoa etsiessään törmäisi keltaiseen huutomerkkiin: ”sinulla ei ole käyttöoikeuksia tähän kansioon”.

Sosiaalisen yritysmedian guru Andrew Mcafee lainaa mielellään tilastoja, joiden mukaan tietojärjestelmien avoimuus, mikroblogien ja wikien käyttö sekä ylipäätään käyttäjien itse rakentamat tietorakenteet (vrt. tietohallinnon suunnittelemat) lisäävät firman sisäisten asiantuntijoiden käyttöä jopa 35 %. Uskoo ken tahtoo, mutta selvää on, että akateemista yhteistyötä tukisi paljon paremmin lähtökohta, jossa tieto on oletusarvoisesti avointa ja sen voi tarvittaessa piilottaa.

Olin viime vuonna mukana suunnittelemassa Aallon intranetiä ja olin positiivisesti yllättynyt ajatuksesta, että pohjana tultaisiin käyttämään kaikille avointa wikiä. Vielä hienompaa oli kaikkien jakama ajatus, että kaikkea pitää voida kommentoida ja että keskusteleva ympäristö olisi paras mahdollinen. Tämä on jyrkästi vastakkainen ajattelutapa ainakin TKK:lla viime vuosina ilmenneeseen toimintatapaan, jossa (yhteistyötä mahdollistamaan tarkoitettujen) akateemisten toimielinten pöydälle ilmestyy likimain tyhjästä monisivuisia toimenpideohjelmia, joilla ”kehitetään” yksiköiden toimintaa.

Eikö olisi parempi, että homma menisi esimerkiksi näin:

1. Lämpömiehenkujalla (Aallon keskushallinto) tunnistetaan ongelma
2. Aallon wikiin ilmestyy kuvaus ongelmasta ja ehdotus toimenpiteiksi
3. Yliopistolaiset muokkaisivat tekstiä ja keskustelisivat, kunnes teksti näyttää sellaiselta, että se voidaan yhdessä hyväksyä
4. Teksti tuodaan akateemisen toimielimen ratkaistavaksi.

Radikaalia, eikö totta? Kohdan 1 ei tarvitse tapahtua Lämpömiehenkujalla, vaan esimerkiksi Arkadiankadulla asuvan opiskelijan päässä, tai vaikkapa ainejärjestön vuosikokouksessa. Kriittisin este tämän toteutumiselle on tällä hetkellä vallitseva itsekritiikin (ja vastaanottajien tukkokorvaisuuden) kulttuuri, jossa mölyt pidetään mahassa, kunnes ne purkautuvat aalto-ravio.txt:n muodossa.

Hyvät tietojärjestelmät tukevat avointa keskustelua ja ennemmin mahdollistavat yhteistyötä kuin estävät väärää käyttöä.

Mitä sinä haluaisit tehdä yliopiston tietokoneilla?

Janne Peltola
hallituksen jäsen, opintoasiat