Opiskelijoiden siirtäminen yleiseen asumistukeen oli ylioppilaskuntien tavoite, ja se toteutui. Opiskelijat siirtyvät yleisen asumistuen piiriin 1.8.2017. Yleisessä asumistuessa tuki kohdistuu sitä eniten tarvitseville. Nykyinen opintotuen asumislisä on monelle opiskelijalle etenkin pääkaupunkiseudulla täysin riittämätön. Lukuvuonna 2014-2015 Uudellamaalla opintotuen asumislisä kattoi keskimäärin vain 48 % vuokrasta. Lisäksi opintuki, jonka osa opintuen asumislisä on, on ollut jatkuvien heikennysten kohteena, joten järjestelmää ei ole voinut pitää mitenkään vakaana. 1.8.2017 alkaen opintoraha on vain 250 euroa kuukaudessa kaikilla opiskelijoilla.

Siirto ei kuitenkaan ole ongelmaton. Arvion mukaan 120 000 opiskelijan asumisen tuki kasvaa tai pysyy samana (tuen keskimääräinen nousu 59 €/kk), 54 000 tuki pienenee vähintään 25 euroa kuukaudessa ja 42 000 menettää asumisen tukensa kokonaan.  Arvio sisältää sekä toisen että korkea-asteen opiskelijat. Kokonaisuudessaan yleinen asumistuki on kuitenkin toivottu muutos, koska se kohdentuu paremmin eniten tukea tarvitseville. Opiskelijoille maksettavan asumisen tuen arvioidaan kasvavan 60 miljoonalla eurolla, joten kokonaisuutena opiskelijat saavat enemmän.

Eniten siirrosta hyötyvät yksin asuvat henkilöt, joilla on vain vähän tuloja ja korkea vuokra. Karkeasti sanoen hyötyjiä tässä suhteessa ovat etenkin yksinasuvat korkeampaa vuokraa maksavat henkilöt. Pääkaupunkiseudulla vuokrataso on muuta maata korkeampi, joten tässä suhteessa hyötyjiä löytyy täältä erityisesti. Häviäjiä ovat ruokakunnat, esimerkiksi puolison kanssa asuvat, joista toisella on enemmän tuloja eli esimerkiksi pariskunnat joista toinen on opiskelija ja toinen on työssäkäyvä. Nämä opiskelijat saattavat menettää asumisen tukensa kokonaan. Tämä siitä syystä, että asumistuki on ruokakuntakohtainen, joten myös esimerkiksi puolison tulot huomioidaan.

Perheelliset opiskelijat ovat tähänkin asti olleet yleisen asumistuen piirissä. Heille muidenkin opiskelijoiden siirtyminen järjestelmään tulee olemaan heikennys, kun opintotuki luetaan tuloksi asumistukea myönnettäessä.

Asumistuki on opintotuen asumislisään verrattuna monimutkainen järjestelmä, joka riippuu asuinpaikasta, asumismuodosta, ruokakunnan koosta ja muodosta (aikuiset ja lapset) ja asumiskustannuksista. Siinä missä opintotuen asumislisä on käytännössä ollut kaikille sama matalan tasonsa ja yksilökohtaisuuden vuoksi, on yleinen asumistuki tasoltaan eri henkilöille erilainen.

Asumistuki on ympärivuotinen eikä se oli sidottu opinnoissa etenemiseen. Yleinen asumistuki suhtautuu joustavammin tuloihin kuin opintotuen asumislisä. Tulojen noustessa asumistuki pienenee ja tietyn pisteen jälkeen lakkaa. Opintotuen asumislisässä ei ole tällaista joustoa, joko asumislisää saa tai sitä ei saa ollenkaan, kun tuloraja ylittyy.

Ruokakuntakohtaisuus on yleisen asumistuen selkein heikennys. 42 000 opiskelijaa menettää asumisen tukensa. Osa opiskelijoista saa vähemmän asumisen tukea tai tulee menettämään asumisen tukensa kokonaan tästä syystä.

Asumistuki huomioi paremmin korkeat asumiskustannukset. Asumistukea on ylipäätään mahdollista saada enemmän. Helsingissä yksin asuvan enimmäismäärä on 406,40 ja Espoossa 393,30 euroa. Tämä on selkeästi enemmän kuin opintotuen asumislisä, jota voi saada enintään 201,60 euroa kuukaudessa, ja jonka kaikki siihen oikeutetut käytännössä saavat. Asumistuessa huomioidaan paikkakuntakohtaiset erot kuntaryhmittäin hyväksyttyinä enimmäisasumismenoina.

Elli-Noora Kaurila, edunvalvonta-asiantuntija

Tänä vuonna on kulunut 99 vuotta siitä, kun eduskunta hyväksyi Suomen itsenäisyysjulistuksen 6. joulukuuta 1917. Hieno asia Suomen itsenäisyyspäivästä on se, että se on aina vuoden lopulla. Tämä on hyvä aika pohtia kulunutta vuotta ja miettiä, mitä on tapahtunut yhteiskunnassa, Suomessa ja maailmassa. Samaan aikaan on myös mahdollista alkaa katsoa tulevaisuuteen ja ihmetellä, mitä ensi vuosi tuo tullessaan.

Itsenäisyyspäivänä saadaan pönöttää vähän 😉

Vaikka maailma koko ajan kehittyy ja muuttuu paremmaksi paikaksi, tämä vuosi on valitettavasti ollut myrskyisä vuosi. Tuhannet ihmiset pakenevat sotaaa, mutta vastaanotto Euroopassa on kylmä. Vihapuhe on lisääntymässä arkipäivässämme, ja samaan aikaan äärioikeiston lippuja on näkyvillä esimerkiksi rautatientorilla. Syrjäytymisvaarassa olevien nuorten määrä kasvaa yhteiskunnassa. Talouden tilanne on vielä epävakaa. Yhdysvaltoihin on valittu rasistinen ja sexistinen populisti presidentiksi, joka lisäksi on ilmastonmuutos-skeptikko. Turkissa maan hallitus on tekemässä erittäin epädemokraattisia päätöksiä, jotka ovat kohdistuneet erityisesti vapaata mediaa ja akateemista yhteisöä kohtaan.

Maailmassa on kuitenkin tapahtunut myös paljon hyviä asioita, ainakin täällä Suomessa. Suunnitelmat DARE-oppimistapahtuman järjestämisestä ovat lähteneet käyntiin. Tapahtuman tavoitteena on nostaa oppiminen koko yhteiskunnan keskiöön ja luoda Suomesta globaali oppimisen keskus. AYY sekä muut yo-kunnat ja nuorisojärjestöt ovat lähteneet mukaan Huominen ilman pelkoa –kampanjaan ja toivomme, että järjestäytynyt rasismi kiellettäisiin rikoslaissa. Teekkareiden piirissä on ollut paljon keskusteluja n-sanan käytöstä teekkarihymnissä, ja myös AYY:n edustajisto on nyt ottanut kantaa asiaan. Tempaus2016 lähetti 1400 opiskelijaa 1500 peruskouluun levittämään koulutuksen ilosanomaa ympäri Suomea. Slush oli taas menestys, joka veti 17000 vierailijaa ja tuonut yhteen sijoittajia, startup-yrityksiä ja ihmisiä, joilla on halu vaikuttaa maailmaan. Sen lisäksi SYL ja muut nuorisojärjestöt ovat ottaneet toimivan sukupolvipolitiikkan kärkihankkeekseen, mikäli mm. tarkoittaa sitä että vastustamme populistisia voimia eläke-politiikassa, sekä rohkaisemme päättäjiä ottaamaan kestävän yhteiskunnan huomioon tulevaisuutta koskevissa päätöksissä.

Huomasitteko, että edellä mainitut asiat ovat kaikki enemmän tai vähemmän opiskelijavetoisia? Kyllä, opiskelijat ovat ilmeisesti ne, jotka vievät sekä maailmaa että Suomea eteenpäin. Niin on ollut myös aikaisemmin Suomen historiassa: ilman opiskelija-aktiivisuutta Suomi ei varmaan tällä hetkellä olisi itsenäinen. Maamme-laulu, suuri adressi, jääkäriliike ovat vain muutamia historiallisia esimerkkejä teoista, joissa ylioppilasliikkeellä on ollut tärkeä rooli.

Itsenäisyyspäivän juhlistaminen on aina ollut merkittävä tapahtuma y-liikkeelle. Pääkaupunkiseudun opiskelijat ovat vuodesta 1951 alkaen aina itsenäisyyspäivänä järjestäneet soihtukulkueen Hietaniemen hautausmaalta Senaatintorille, marsalkka C. G. E. Mannerheimin hautajaissaattueen reitin vastakkaiseen suuntaan. Valitettavasti äärioikeisto ja uusinatsit ovat myös järjestämässä oman soihtukulkueensa itsenäisyyspäivänä. On todella surullista että järjestöt, joilla ei ole mitään kunnioitusta ihmisoikeuksia, ihmisten yhdenvertaisuutta, Suomen demokratiaa ja arvoja kohtaan, yrittävät varastaa opiskelijoiden tapahtuman.

Tämä kahtiajako yhteiskunnassamme on erittäin huolestuttava, mutta mistä se tulee? Sanotaan joskus, että me elämme tällä hetkellä totuudenjälkeisen politiikan aikaa (post-truth politics), missä faktat, tiede ja totuus merkitsevät vähemmän kuin tunteisiin vetoava toistun retoriikkaa. Toivon vilpittömästi, että tämä on vain väliaikaista, ja että yhteiskuntamme lähtee parempaan suuntaan tulevaisuudessa. Se vaatii kuitenkin panostusta meiltä kaikilta: kriittisyyttä kansalaisilta, totuudenmukaisuutta poliitikoilta, objektiivisuutta medialta, ja ylipäänsä rehellisyyttä kaikilta yhteiskunnan tahoilta. Voisimme kaikki ottaa oppia presidentti Paasikiveltä, joka totesi että ”Kaiken viisauden alku on tosiasiain tunnustaminen”.

Opiskelijoina, meidän täytyy aina olla ne, jotka katsovat tulevaisuuteen, visioivat ja löytävät ratkaisuja. Emme pelkää yhteiskunnan haasteita ja ongelmia, vaan vastaamme niihin yhdessä. Älkää antako vihalle ja pelolle lisää tilaa yhteiskunnassa. Älkää päätöksenteossa antako tilaa puheelle, joka ei ole perustu faktaan ja totuuteen. Älkää koskaan lakatko olemasta kriittisiä ja aktiivisia kansalaisia. Eikö se nimenomaan ole yliopistojen ja ylioppilaskuntien tehtävä?

HYY, AYY ja SHS ovat päättäneet että soihtukulkueemme teema tänä vuonna on globaali ja yhdenvertainen Suomi. Vaikka jotkut järjestöt haluavat levittää vihaa ja väkivaltaa, on entistä vielä tärkeämpää että pitää kiinni periaatteista ja ihmisarvosta. Toivon että moni teistäkin myös tulee mukaan opiskelijoiden soihtukulkueeseen!

Tämä vuosi on osittain ollut myrskyisä vuosi. Kuitenkin, ensi vuonna Suomi täyttää 100 vuotta. Varmistetaan yhdessä, että Suomen 100-vuotisjuhlavuosi on tätä vuotta parempi, kunnioitetaan toisiamme vielä enemmän, autetaan lähimmäisiemme kun tarvitaan ja näytetään, että rakkaus aina voittaa lopulta.

Tämä vuosi on antanut paljon minulle. Olen iloinen, että olen saanut mahdollisuuden työskennellä Aallon opiskelijoiden hyväksi ja olen oppinut todella paljon. Ylioppilaskunnan hallituksessa olen saanut olla mukana tekemässä sekä Aalto-yhteisöstä että yhteiskunnastamme parempaa paikkaa. Ensi vuonna pääsen kohtaamaan uusia haasteita Suomen ylioppilaskuntien liiton hallituksessa. On todella suuri kunnia saada edustaa Suomen opiskelijoita kansallisella tasolla samana vuonna kuin Suomi täyttää 100. Jatketaan työtä globaalin ja yhdenvertaisen Suomen puolesta ja näytetään että opiskelijoilla on tärkeä rooli sekä Suomen historian että tulevaisuuden rakentamisessa!

Haluan lopettaa blogikirjaukseni Maamme-laulun toiseksi viimeiseen säkeistöön, joka on usein jätetty pois laulun laulamisesta, mutta lukee vielä Runebergin muistomerkissä esplanadilla:

”Totuuden, runon kotimaa
maa tuhatjärvinen
miss’ elämämme suojan saa,
sa muistoken, sa toivon maa,
ain ollos, onnees tyyten,
vapaa ja iloinen.”

 ”O land, du tusen sjöars land,
Der sång och trohet byggt
Der lifvets haf oss gett en strand,
Vår forntids land, vår framtids land,
Var för din fattigdom ej skyggt,
Var fritt, var gladt, var tryggt!”

J. L. Runebergin muistomerkki

Hyvää itsenäisyyspäivää, hyvää joulua ja hyvää uutta vuotta! 🙂

Jimmy Nylund,
Aalto-yliopiston ylioppilaskunnan hallituksen jäsen

Mitä teet ensi vuonna?
Tämä kysymys on pulpahdellut vastaan viime aikoina kaikkialla – kiltahuoneilla, ruokaloissa, AYY:n toimiston käytävillä, vuosijuhlien silliksillä, vuoden viimeisissä kehityskeskusteluissa… Näin joulukuussa, kun viimeisimmistäkin tapahtumista alkaa olla aikaa ja pahimmankin gonahduksen pikkuhiljaa korvaa nostalgia, on helppoa unohtaa kuluneen vuoden epätoivon ja väsymyksen hetket ja alkaa innostua taas jostain ihan uudesta. Itse olen koko vuoden harjoitellut ponnekkaasti omaa vastaustani tähän kuuluisaan kysymykseen: “En mitään. Aion valmistua.” Toki olen harjoittanut tätä vastausta jo kaksi edellistäkin syksyä kohtuullisen huonolla menestyksellä, mutta ei puhuta nyt siitä. Lähes kuuden vuoden opiskelun ja aktiivisen vapaaehtoisnakkeilun jälkeen on hyvä hetki pohtia, minkä ihmeen takia sitä oikeastaan on kerta toisensa jälkeen päätynyt käyttämään välillä huomattaviakin määriä vapaa-aikaansa työhön, josta ei saa palkaksi kuin kiitosta (toisinaan) ja hyvän mielen (ainakin kun tapahtuma on turvallisesti takanapäin). Loppujen lopuksi vastaus on hyvin yksinkertainen:

Vapaaehtoistyössä pääsee ylittämään itsensä perusteellisemmin kuin missään muualla

Kuutisen vuotta sitten kirkassilmäisenä mursuna päätin, että johonkin on lähdettävä mukaan, jos ei muuten niin siksi, että sillä tavalla tulisin puolivahingossa pakottaneeni itseni lähtemään myös mukavuusalueeni ulkopuolelle. Jos olisin mursuna aavistanut, miten pitkälle silloiselta mukavuusalueelta tulisin erinäköisten nakkieni myötä vaeltaneeksi ja miten paljon lisää rohkeutta ja itsevarmuutta erinäköisissä tehtävissä onnistumisista (ja epäonnistumisista) saisin, olisin luultavasti tehnyt saman päätöksen vielä vähän ponnekkaammin.

Ironista kyllä, omalla kohdallani suurimmat onnistumisen kokemukset olen löytänyt nakeista, joihin en koskaan olisi uskonut päätyväni. Ennen kaikkea nämä ovat kaksi vuottani yhteisöjaosto Aavassa. Syksyllä 2014, viiden eri vapaaehtoistoimen jälkeen, päätin vakaasti, että nyt riitti, ei enää. Vaadittiin silloin AYY:n hallituksessa istuneen ystäväni kaikki suostuttelutaidot ennen kuin taivuin lähettämään elämäni surkeimmin kirjoitetun hakemuksen, ja vielä haastattelussa yritin kaikin tavoin tuhota mahdollisuuteni päästä mukaan. Jostain käsittämättömästä syystä puheenjohtajamme kuitenkin näki niskoitteluni lävitse, ja otti minut mukaan porukkaan ja vuoteen, josta tuli ylivoimaisesti siihenastisen vapaaehtoisurani huikein kokemus (tästä suuri kiitos sekä minut hakemaan painostaneelle että minut valinneelle, tiedätte keitä olette <3).

Se määrä vuonna 2015 tapahtuneita asioita, joita en olisi ikinä uskonut tapahtuvaksi. Kun päätimme kymmenen ihmisen voimin järjestää ensimmäistä kertaa ihkaoman wapunaloitusfestarin koko Aallolle, ja siivosimme saman kymmenen ihmisen voimin sitä aamukolmeen. Kun keksimme täysin randomisti, että ennen lakitusta Mantan lakki voisi kierrellä opiskeljatapahtumia ja käydä tapaamassa tärkeitä ihmisiä, ja tästä kampajasta paisui valtamedioissa asti huomioitu #matkallamantalle. Kun tästä palkinnoksi pääsimme wappunaattona pesemään Mantan. Kun lähdin puolivillaisesti mukaan tekemään KY:n Otaniemeen saapumisshow’ta KY-Entryä ja huomasin olevani järjestämässä tapahtumaa, joka sisälsi kuorma-autokulkueen, laivan, kävelykulkueen, helikopterin ja aivan huikean lavashown ja bileet. Kun olin ensimmäistä kertaa yksin vastuussa tapahtumasta, jonka idean olin vielä itse keksinyt, ja se onnistui yli kaikkien odotusten.

Kun päätin, että minusta voisi ehkä sittenkin joskus tulla jonkin vapaaehtoisporukan puheenjohtaja

Siihen asti olin aina ajatellut, että en minä, ei minusta ole siihen, parempi jättää johtaminen niille, jotka sen oikeasti osaavat. Alkusyksystä 2015 sain päähäni, että ehkäpä minä sittenkin, jollain tavalla, ihan vähäsen, pystyisin puheenjohtamaan seuraavaa Aavaa – ja tästä ajatuksesta en enää päässyt irti, vaikka ponnekkaasti yritin. Lopulta, viimeisenä hakuiltana, löysin itseni samasta tilanteesta kuin vuotta aikaisemmin, lähettämästä sekavaa ja huonosti kirjoitettua hakemusta virkaan, josta en ollut ihan varma, halusinko sitä. Haastattelun jälkeen luulin olevani selvillä vesillä –  ei kukaan täysjärkinen meikäläistä tuon jälkeen valitse –  mutta toisena syksynä peräkkäin sain yllättyä. Ensireaktioni, kun hallituksen kulttuurivastaava soitti ja kertoi valinnastaan, oli muistaakseni erinäköisillä luovilla kirosanoilla maustettu versio lauseesta “et voi olla tosissasi”(joka sivumennen sanoen kirvoitti puhelimen toisesta päästä hilpeää naurua). Ei varmaan tarvitse sanoa, että toista kertaa peräkkäin puolivillaisesti viime tipassa tehty päätös osoittautui yhdeksi elämäni parhaimmista.

Looking back, tuntuu hassulta että aika tarkalleen vuosi sitten tähän aikaan olin aivan paniikissa. Ei minusta ole tähän, ei minulla ole aikaa tähän, mistä ihmeestä saan kerättyä Aavaani yhdeksän pätevää tyyppiä, pystynkö muka luomaan porukkaan minkäännäköistä yhteishenkeä, tästä tulee aivan totaalisen hirveää, voinko vielä perua päätökseni ovat vain muutamia päässäni silloin jatkuvasti pyörineistä ajatuksistani. Useampi kuin yksi kaverini rohkaisi minua silloin sanomalla, että muutaman viikon päästä, kun olisin saanut porukan kasaan ja hommat pyörimään, en edes muistaisi näitä ajatuksia – ja oikeassahan he olivat. Heti ensimmäisestä Aavan vuosimallia 2016 hengauksesta alkaen tiesin, että tästä vuodesta tulisi näiden tyyppien kanssa vieläkin huikeampaa kuin viime vuodesta, enkä ole tähän mennessä joutunut tätä ajatusta uudelleenarvioimaan.

Ei sillä, etteikö tämä vuosi olisi monella tapaa ollut suurin ja henkisesti vaativin omalta mukavuusalueelta ulos sukeltaminen, jonka olen opiskeluaikoinani toteuttanut. Olen oppinut luovimaan vastakkaisten mielipiteiden suosta kompromissiratkaisuun astumatta kenenkään varpaille. Olen oppinut korottamaan ääntäni ja vaatimaan huomiota sanottavalleni vaikka kesken lennokkaan läpänheiton (sekä kiipeämään tuolille ja nakittamaan kovempiäänisiä ihmisiä äänitorvikseni, kun jotain pitää ihan oikeasti saada sanottua). Olen oppinut, että joskus puheenjohtajankin kannattaa vain sanoa mielipiteensä suoraan, vaikka se ei miellyttävää kuultavaa olisikaan. Olen oppinut, että muiden tukeminen onnistumisessa voi olla vielä palkitsevampaa kuin onnistuminen itse. Ennen kaikkea olen oppinut sen, että epäluuloistani huolimatta myös minusta on johtamaan ihmisiä – omalla tyylilläni toki, mutta loppujen lopuksi johtamistyylejä on yhtä monta kuin ihmisiä. On ollut hetkiä, jolloin mieli on tehnyt nostaa kädet pystyyn ja sanoa “fuck dis, I quit”. Ja sitten on ollut paljon, paljon enemmän hetkiä, jolloin olen ollut aivan valtavan iloinen, että juuri minä saan puheenjohtajaa juuri tätä porukkaa ja luotsata meitä yhdessä tekemään koko ylioppilaskunnasta kaikille vähän hauskempaa paikkaa.

Parhaan ystäväni sanoin: harvemmin sitä katuu niitä asioita, jotka teki, kuin niitä, jotka jätti tekemättä. Jos siis tuntuu siltä, että mukavuusalue alkaa olla liian mukava paikka, että olisi aika laajentaa reviiriä, että jotain uutta olisi kiva kokeilla, vaikka et ole ihan varma, pystytkö siihen – kokeile. Se voi olla tähänastisen elämäsi paras päätös, ja vaikka ei olisikaan, opit varmasti jotain, mikä olisi muuten jäänyt oppimatta.

Pian valmistuvan vapaaehtoiskonkaritädin terkuin,
Elkku

Ps. Asiaan mitenkään liittymättä, AYY:n vapaaehtoishaut ovat auki vielä muutaman päivän osoitteessa ayy.fi/stop 😉

Hi #StudentsofFinland!

Henna is a Master’s student at Aalto BIZ majoring in Corporate Communication

I’m Henna, a Master’s student at Aalto BIZ majoring in Corporate Communication. This is my first year at Aalto, and I’d like to share the story of how I ended up here (hint: it took a while).

I originally started my Bachelor’s studies in 2009 in Turku, and before that I spent six months at a University of Applied Sciences in Lahti. My Bachelor’s degree major was International Business. However, I found myself drifting between different kinds of subjects: sustainability, information systems science, management and organization, even some English translation studies.

With only vague ideas about what I wanted to do when I graduated, I found myself postponing decisions. I spent a couple of years focusing mostly on working part-time and trying to figure out what really motivates me. I knew my major at the moment wasn’t quite doing it for me but I was afraid to change it because I had already spent so many years working on it (on and off, but working nonetheless).

Graduating from a new Master’s program would take another two or three years. Many well-meaning people advised me to just get a degree and then figure out the rest as I go. But I don’t think it really works like that anymore.

In the end, it took me until Autumn 2015 to muster up the courage to admit that I really wasn’t happy with what I was doing.  It was because the realization hit me: three years would pass anyway. In the grand scheme of things, that isn’t very long at all. While I might regret not graduating earlier, I knew I’d regret graduating with a degree I hated even more.

So I dropped out of our thesis group, finished up my Bachelor’s studies, applied to Aalto, and got in. I’ll be honest, it was difficult to watch my friends graduate and find stable jobs while I knew I’d be studying for another two or three years. But right now I’m glad I didn’t rush.

Even before the semester began, I was looking for interesting projects to join. I ended up joining the AYY development cooperation week team, which has been a lot of fun. For me, one of the best parts of studying has always been multidisciplinary studies and meeting people from completely different fields than my own.  Sure, networking and meeting new people is important and fun in and of itself, but there’s an even better reason: learning.

Like Bill Nye famously said, ”Everyone you will ever meet knows something you don’t.” Classrooms and courses aren’t the only way to learn at the university, and professors and lecturers aren’t the only people who teach you. And learning doesn’t stop when you graduate.

To all #StudentsofFinland and everyone reading this, I challenge you to find opportunities to learn outside of the classroom. Step out of that comfort zone you’re absolutely sick of hearing about. Challenge yourself to find ways to give back to the community. Consider volunteering your time to a cause that’s important to you.

And while you will learn exiting things, remember that not every realization is life changing. Who knows, maybe the next time someone bumps you on the bus just teaches you that manners are important. Still, maybe you’ll learn something about yourself and your values.

The next time you meet someone, think about what you can learn from them.

So while you go about your life, keep your earns open, listen with an open mind, and most of all, stay humble.