Istun palavereissa, joissa pohditaan keskustoimiston tulevaa seinäjärjestystä lämpömiehenkujalle. Ja kuten aina neliötä on liian vähän ihmisiin nähden tai toisinpäin.  Eli miten paljon ikkunatonta tilaa annetaan meluaville vapaaehtoisille ja minne sijoitetaan sihteerit, joiden käsissä organisaatiomme toimii? Siinäpä kysymyksiä, unohtamatta tietenkään ”aikuisia” (vannon kuulleeni näin sanotun), niitä ylioppilaskunnan vitaaleja työntekijöitä, jotka hoitavat talouden ja kiinteistöt.  Ratkaisu ei ole helppo ja se tulee olemaan kompromissi, joka hiertänee pitkään.

Tämän pohdiskelun lomassa olen alkanut myös miettimään, että jos rehtori ei olisi ystävällisyydessään kutsunut (eli vaatinut) meitä saman katon alle, olisiko meille löytynyt paikka jostain muualta?? Ehkäpä jokin luontevampi paikka? En kiistä, etteikö rehtorin kanssa saman ulko-oven jakaminen toisi etuja ajaa koulutuspoliittisia asioita ja varmistaa AYY:n läheinen suhde yliopiston kanssa. Toisaalta nykyisessä oppilaskunnan hajaannuksessa ja tiedotuksellisessa kaaoksessa myös muita vaihtoehtoja tulee mieleen.

AYY on ainakin minun mielessäni tehnyt arvovalinnan pyrkiä riviopiskelijaa lähelle, poiketen esimerkeistä. Jo TKY:n aikana, jolloin opiskelijoita oli reilut 10k, tapahtui kontaktipinta kuntaan kiltojen ja järjestöjen kautta. Sama tilanne on HYY:llä, jolla on 30k jäsentä. Se läheisyys ja palvelullisuus, joka Tokyo:lla ja KY:llä aikanaan ollut, voi olla historiaa ja taistelemme tuulimyllyjä vastaan.

En ole kuullut vielä ainoanakaan itseään riviopiskelijaksi tituleeraavan henkilön kertovan miten AYY:n pitäisi kohdata hänet! Ehkäpä sillä ei ole hänelle/heille edes merkitystä. Toisaalta kukaan ei ole tainnut kysyä, toisiko aaltolaisena oleminen kylterille jotain lisäarvoa, jos niin mitä ja miten hän haluaisi sen tarjoiltavan?  Arvo kuitenkin syntyy siitä mitä aaltolaisuus edustaa. Olemmeko maailman parantajia ja toimijoita yhteiskunnassa ja tai sisäisen yhteisön luojia tai jotain muuta?

Sen sijaan, että koulumme tulee olemaan joukko jakautuneita leirejä, tulisi meidän kohdata toisemme ja löytää kosketuspintaa. Ehkä sen jälkeen löydetään tapoja toimia yhdessä myös vapaa-ajalla, uusia perinteitäkin, joista ainakin osa voidaan jakaa. Itse lähdin AYY:n toimintaan uskossa, että erilaisten alojen kohtaamisesta, miten ristiriistaisesta tahansa, voi löytyä luovuuden hedelmä. Mutta ensin on saatava ihmiset kohtaamaan ja, jos yhteen törmäys ei saa edarimaista kohteliaisuuksien kierrettä, uskon yhä että tulee olemaan ryhmiä, jotka voivat löytää yhteisen sävelen.

Aalto Entrepreneurship Society on eräs tällainen, suorastaan esimerkillinen ryhmä. Tämä hyvin harvoilla naisilla varustettu asialleen uskollinen seurakunta on onnistuneesti saanut toimintansa pyörimään erilaisista rajoittavista tilakysymyksistä huolimatta. Päättäväisyyttä ja uskoa siis tarvitaan.

Aalto Entrepreneurship Society on maalaillut Aalto loungea KY-talon kuudenteen kerrokseen. Tätä ajatusta kannatan. Me tarvitsemme kohtauspaikan, areenaan jutustelulle, törmäämiselle. Kuudennen kerroksen lattiaan tekisin kuitenkin ylimääräisen reiän, josta palomiesten tapaan pääsisi pakenemaan viidenteen kerrokseen, Aalto yhteisön (Teekkarijaoston aaltolainen hengenperijä) luo, jota vaikka kellariksi voisi kutsua. Sillä kellareissahan ovat ne parhaat bileet. Tuon paikan ympärille, jonne aaltolaisten ajatukset valuvat, voisi sijoittaa sihteeristön ja, jottei meno menisi aivan levottomaksi, niin väleihin mahtuisivat ne ”aikuisetkin.”

– Lasse Granroth

Ps: Huhu kertoo, että joku aallon opiskelija olisi onnistunut löytämään tiensä keskustoimistolle, joten myös käytännössä se on mahdollista.

This entry was posted on Saturday, January 23rd, 2010 at 09:38 and is filed under Okategoriserad. You can follow any responses to this entry through the RSS 2.0 feed. You can skip to the end and leave a response. Pinging is currently not allowed.