Ylioppilaskunnan tärkein tehtävä on kuulemma edunvalvonta – tai kuten se AYY:ssä halutaan nähdä, opiskelijan etujen ajaminen osana akateemista yhteisöä, sillä koko yliopiston hyvä on myös opiskelijan etu. Sitä voi tehdä kahdella tavalla: reagoiden, puuttuen jo ilmenneisiin epäkohtiin, tai proaktiivisesti, ennakoimalla ja vaikuttamalla siihen, mitä on tulossa. AYY tekee molempia. Aikaperspektiivin ohella edunvalvontapuuhissa on spatiaalinen ulottuvuus. Vaikuttamisen skaala yltää yksittäisen opiskelijan myöhästyneestä tentistä koko yliopiston kymmenvuotiseen strategiaan (tai oikeastaan hallitusohjelmavaikuttamisen myötä koko maahan ja maailmaan).

Jos haluaa oikeasti parantaa maailmaa, niin miten tällaiseen valtavaan vaikuttamishaitariin tulisi suhtautua? AYY:n lähtökohta on läheisyysperiaate. Ongelmat kannattaa ratkoa siellä, missä ne ilmenevät. Käytännössä tämä mobilatfilosofia tarkoittaa sitä, että yksittäisen kurssin kehittäminen onnistuu parhaiten proffan ja assarien kautta, kurssien päällekkäisyyksien poisto ohjelmista vastaavien kanssa ja koulu- tai tiedekuntatason vaikuttaminen tiedekunnan halloped-vastaavien tai KY:n ja TOKYO:n edunvalvontavastaavien kanssa, sekä ruotsinkieliset asiat TF:n kanssa ja englanninkieliset tutkarikomiteassa. AYY:n keskustoimistolla on mahdoton pysyä kärryillä kaikista Aallon opiskelijoiden huolista, joten jo siksikin vaikuttamistyö on syytä jalkauttaa kohti toiminnan tasoa.

Mitä AYY:n hallitukselle ja sihteereille sitten enää jää tehtäväksi? Aika paljon, silloin tällöin liikaakin. Joskus asiat ovat arkaluontoisia, tai ne eivät etene paikallisella tasolla. Silloin me jeesaamme, ja tietysti muutenkin aina pyydettäessä. Toisaalta minä, Janne, Juha ja muut pallottelemme yliopistotason ja kansallisen tason kehittämistä yhdessä yliopiston kanssa, ja koitamme pitää huolen siitä, että edellä kuvattu prosessi todella pelaa – että opiskelijoilla on vaikuttamiskanavia kaikilla tasoilla, ja että opiskelijoiden ääni kuuluu ja näkyy kaikessa toiminnassa.

Pelastaako paikallinen eduvalvonta sitten ketään? Ehkä, onnistuneita esimerkkejä nimittäin on. Biotuotetekniikan tutkinto-ohjelman valmistelu aiheutti monenlaisia odotuksia ja huolia kemian ja materiaalitieteiden tiedekunnan opiskelijoissa. Vastauksena tähän hallopedvastaava Antti Karkola yhdessä muiden hallopedien ja kiltojen kanssa masinoi kirjallisen kannanoton tiedekunnalle. Kannari paitsi epäilemättä paransi prosessia, myös omalta osaltaan vaikutti siihen, että KM-tiedekunnan opiskelijaedustus moninkertaistui kertarysäyksellä. Myös maanmittauksen opiskelijat vastasivat kehnosti sujuviin kurssijärjestelyihin kirjallisella huomautuksella – ja toki valitsivat ensimmäistä kertaa kymmeniin vuosiin killalle lemmikkiprofessorin, oltermannin. Toisaalla arkkitehtiopiskelijat, joiden pinna on Aallossa ehkä kiristetty kaikkein tiukimmalle, järjestivät mielenilmauksen hyvinvointinsa puolesta. Tiesitkö sinä, miten kehnosti arkkariopiskelijat voivat? Minä en, mutta nyt tiedän, ja haluan, että yliopisto puuttuu asiaan.

Arkkarit ilmaisemassa mieltä (kuva: Tuomo Näränen)

Kannanotot tai mielenosoitukset eivät toki ole yleensä tarpeen. Palautetta pitää kuitenkin antaa niin, että se menee perille. Kaljan ääressä purnaaminen on terapeuttista, muttei paranna tilannetta – lähetä siis lisäksi sähköpostia proffalle tai lähimmälle opintovastaavallesi.  Se mikä näyttäytyy julmana sortona tai epäreiluutena on yleensä pulaa tiedosta tai resursseista ja korjattavissa. Ja niin joo, muistakaa antaa sitä hyvääkin palautetta. Tämä niin sanottu edunvalvonta ei ole vain epäkohdista valittamista vaan yhtä lailla hyvistä käytännöistä kannustamista ja niihin rohkaisemista. Aallossa on paljon hyvää opetusta, opiskelijoista välittämistä ja pieniä tekoja meidän puolestamme. Ne on syytä palkita vähintään hymyllä ja kauniilla sanoilla.

tsau,

Atte

This entry was posted on Friday, May 7th, 2010 at 13:39 and is filed under Okategoriserad. You can follow any responses to this entry through the RSS 2.0 feed. You can skip to the end and leave a response. Pinging is currently not allowed.