Opiskelijoiden mielenterveys puhututtaa ja nostattaa tunteita. Täällä Aalto-yliopiston ylioppilaskunnassa se on puhuttanut jopa edustajistoa, joka nosti opiskelijoiden mielenterveyden edistämistyön yhdeksi ylioppilaskunnan kuntavaalitavoitteista. Myös Ainossa 1/2012 ilmestynyt pysäyttävä lukijakertomus kohahdutti opiskelijayhteisöä karmivalla esimerkillä siitä, miten apua pyytäessä kaikki voi mennä pieleen.
Tuskin kukaan kiistää mielenterveyden ja siitä puhumisen tärkeyttä. Yliopisto-opiskelijoiden yksinäisyys, masentuneisuus ja ahdistuneisuus ovat vakavia asioita. Mutta mitä sitten pitäisi tehdä?
Mielenterveysongelmat eivät nykyään ole julkisessa keskustelussa niin suuri tabu kuin aikaisemmin. Henkilökohtaisella tasolla aihe on kuitenkin yhä erittäin arka. Harva on valmis avoimesti myöntämään mielenterveytensä horjuneen, vaikka apua olisikin saanut ja tilanteesta onnellisesti selvinnyt. Prosessi on usein rankka ja etenkin sen aloittaminen raskasta. Jokainen, joka on joskus joutunut myöntämään heikkoutensa anonyymille äänelle teletornin tuolla puolen tietää, ettei avun pyytäminen ole helppoa.
Yhteydenoton ja avun pyytämisen kynnyksen madaltamiseen on tarttunut myös Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö (YTHS). Syksyllä 2011 käynnistetyssä sähköisen hoidontarpeen arvioinnin pilotissa mukana ollut syömishäiriötapausten tunnistamiseen ja hoitoon ohjaamiseen räätälöity hoitopolku laajentuu pilottivaiheen jälkeen toivottavasti myös muihin mielenterveydellisiin ongelmiin. Tällöin arvion oman tilansa vakavuudesta voi tehdä turvallisesti verkon välityksellä ilman, että täytyy pystyä kakaisemaan luuriin, mikä ahdistaa ja miten paljon.
Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö on tehnyt pitkään laajamittaista työtä opiskelijoiden mielenterveyden edistämiseksi. Vuoden vaihteessa YTHS:n mielenterveyssektorilla jonotilanne oli tyydyttävä: tällä hetkellä hoitotakuujonoissa Helsinki-Espoon alueella on runsaat 100 opiskelijaa. Mielenterveyden ja yleisterveyden sektorit tekevät tiivistä yhteistyötä, jotta mahdollisimman moni saa apua mahdollisimman nopeasti.
Hoitoon hankkiutuminen on arka asia: terveystarkastuksessa nuivan käytöksen saattaa ohittaa olan kohautuksella, mutta oman pääkoppansa sisusta raottaessa toivoo hoitohenkilökunnalta erityistä hienotunteisuutta. Ammattimaisuutta saa ja pitää edellyttää. Sekä hyvistä että huonoista hoitokokemuksista on parasta antaa palautetta suoraan Ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiölle (Palaute Löytyy myös YTHS:n etusivulta “Palaute”-pylpyrän takaa). Vain siten säätiö voi kehittää omia palvelujaan ja vähentää kauhukertomusten määrää.
Optimitilanteessa jonot lyhenevät, koska yhä harvempi tarvitsee hoitoa. Tämä ennaltaehkäisevä työ on sitä, joka kuuluu meille kaikille.
Miten ylioppilaskunta voisi sinun mielestäsi edesauttaa opiskelijoiden mielten terveyttä?
Terveisin,
Lotta Aarikka
Asiantuntija, edunvalvonta
Aalto-yliopiston ylioppilaskunta