Olipa kerran Aalto-yliopiston opiskelija. Kutsukaamme häntä Benjaminiksi. Benjamin on juuri saapunut Helsinki-Vantaan lentokentälle vietettyään kesälomaansa kotonaan Kiinassa, onhan hän kansainvälinen tutkinto-opiskelija. Lentokentällä Benjamin hyppää metroon ja suuntaa kohti kampusta. Ajatuksiinsa vaipuneena hän suunnittelee mielessään pikaista ostosreissuaan kampuksen China Marketiin. Suunnittelut kuitenkin keskeytyvät, kun hän havahtuu metron kuulutukseen: ”Aalto-yliopisto, Aalto Universitetet, Aalto University”.
Metrosta poistuessaan Benjamin huokaa tyytyväisenä syvään. Otaniemen kampusalue on ottanut huimia askeleita eteenpäin viime vuosien aikana. Benjamin suuntaa kulkuna asemalta Alvarin aukion halki Ketoa, ylioppilaskunnan Otakaari 11:ssä sijaitsevaa keskustoimistoa kohti. Jetlagistä huolimatta Benjamin haluaa tulla nopeasti tervehtimään vapaaehtoistoiminnan kautta saamiaan ystäviä, joiden nassuja reissussa on tullut jo ikävä. Benjamin vilkaisee nopeasti keskustoimiston videoseinästä, mitä tänään tapahtuu. Vierellä toisella screenillä rullaa koko Aalto-yhteisön twitter-keskustelu. Pystypäätteeltä Benjamin varaa itselleen lähiopetusajan pääaineproffalta sekä tenttiaikoja tenttiakvaariosta: näin ne opinnotkin etenevät! Vuosikymmenen alkuvuosista on edistytty valtavasti: Benjaminin alumnimentori on kertonut, kuinka muistiinpanoja tehtiin paperille, pääosa opetuksesta oli huonolaatuisia massaluentoja ja kurssien läpäiseminen oli pääsääntöisesti mahdollista vain muutamia kertoja vuodessa järjestettävillä tenteillä. Onneksi opiskelijat yhdessä yliopiston kanssa keikauttivat opetuksen järjestelyt päälaelleen. Kuinka kukaan onnistui ennen sitä edes valmistumaan?
Benjamin juo kahvia, paljon kahvia. Suurin osa keskustoimistosta on lähtenyt jo fuksien vastaanottotilaisuuteen, mutta taukotilasta löytyy TOKYOn ja KY:n puheenjohtajat, joiden kanssa Benjamin tempautuu pelaamaan räsypokkaa. (Koska miksipä ei?)
Nopean vaatetilanteen korjaamisen jälkeen pitää kiirehtiä: fuksien yhteinen vastaanottotilaisuus pidetään Oppimiskeskuksen, entisen kirjaston, ensimmäisessä kellarikerroksessa, ”ruoskateknoluolassa”. Korkeakoulujen henkilökunnan vetämät työpajat lukuvuoden yhteisistä tapahtumista ja opetuksen järjestelyistä ovat juuri loppuneet. Benjamin huomaa yliopiston rehtorin olevan mukana tilaisuudessa laskemassa liukumäkeä uusien opiskelijoiden kanssa. Nauru raikaa ja Benjamin ottaa kuvan rehtorin laskutyylistä ja jakaa sen instagramiin. Muutenkin ylioppilaskunnan tapahtumissa on aihetta juhlaan: vapaaehtoisia eri tahoilta on valtavasti mukana järjestämässä tapahtumia, ja vapaaehtoistyö on kasvanut ja saavuttanut muodon, joka on yhdistänyt kolmen aiemman ylioppilaskunnan kulttuuriperinnön yhtenäiseksi kokonaisuudeksi.
Benjamin suuntaa fuksipartyistä kotiinsa kampukselle. Väsymyksestä huolimatta uni ei meinaa tulla. Ajatukset pyörivät kunnianhimoisessa projektissa: loppuvuonna on tulossa ylioppilaskunnan ensimmäinen sähköinen yleinen kokous, jossa harjoitellaan e-demokratiaa. Huomenna voisi pyytää pari kaveria teelle juttelemaan projektin toteutuksesta. Melkein kaikki Benjaminin opiskelukaverit asuvat Otaniemessä, mikä on tehnyt paitsi ylioppilaskunnasta, myös Aalto-yhteisöstä tiiviin yhteisön, johon kaikki ovat tervetulleita sellaisina kuin ovat. Aallosta on kasvanut enemmän kuin osiensa summa.
Ja niin Aalto-yliopiston opiskelija nukahti onnellisena, unelmoiden kirkkaasta tulevaisuudesta.
Teksti on kirjoitettu AYY:n hallituksen, työntekijöiden ja vapaaehtoisten toiminnansuunnittelumökillä syntyneistä ajatuksista 19.-20.9.2013.
