Aloitin tänä syksynä elokuva- ja televisiotuottamisen opinnot Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa. Olen 29-vuotias, ja ennen tätä koulua olen ehtinyt suhata paikasta toiseen, uutta uraa etsien.

Minulla ei ollut lapsena haaveammattia. 12-vuotiaana päähäni pälkähti, että toimittajan työ voisi yhdistää kaiken sen, mikä minua kiinnostaa. Työ on toisaalta yksin puurtamista, toisaalta saa tavata uusia ihmisiä. Toimittajana voi hyödyntää kielitaitoa, ja työ mahdollistaa johonkin erityisalaan keskittymisen. Päätin yläasteen alussa, että ryhdyn viihdetoimittajaksi, sillä populaarikulttuuri kaikessa kirjossaan oli lähellä sydäntäni. Kunnianhimoisena keskitin katseeni viihdetoimittamisen ykkösaviisiin Seiskaan.

TET-viikot kahdeksannella ja yhdeksännellä luokalla MTV:n uutisissa sekä Mix-nuortenlehdessä vahvistivat urasuunnitelmiani. Lukion jälkeen hain opiskelemaan Laajasalon kansanopiston tiedotusopin linjalle. Työharjoittelujaksoni Seiskassa poiki kesätyöpestin, joka venähti neljäksi, mahtavaksi vuodeksi. Olen ollut kiitollinen siitä, että urani alkoi alan kenties kovimmasta mahdollisesta mankelista.

Muutaman Seiska-vuoden jälkeen havahduin siihen, että olen vähän päälle parikymppinen ja olen jo unelmieni työpaikassa. Mitä seuraavaksi? Kuten mihin tahansa, myös unelmien työpaikkaan voi turtua. Jokainen hetki ei ollutkaan enää uuden oppimista, ja päivät alkoivat toistaa toisiaan. Oli aika etsiä jotakin uutta, mutta mikään työpaikka ei sillä hetkellä houkutellut. Olinhan ollut viihdetoimittamisen polttopisteessä.

Kaipasin myös taukoa Helsingin hulinasta, ja mieleeni muistui Oriveden kansanopisto, jonka ystäväni oli käynyt muutama vuosi aiemmin. Minulla ei ollut aavistustakaan, mikä voisi olla urani seuraava käänne. Vain kirjoittaminen tuntui järkevältä. Lähdin vuodeksi opiskelemaan luovaa kirjoittamista ja sanataidetta Orivedelle.

Oriveden-vuoteni aikana sain ensimmäisen kosketukseni taiteilijan työhön, ja opetuksen myötä heräteltiin opiskelijoiden omaa taidekäsitystä ja makua.

Oriveden jälkeen seikkailin kolmessa eri media-alan työpaikassa, ja alkuvuodesta 2012 aloin opiskella Metropolia-ammattikorkeakoulussa radio- ja televisiotyötä. Opetus painottui journalistiseen työhön, ja tajusin nopeasti, että sydämeni sykki fiktiolle. Kun Metropoliassa tuli mahdollisuus viettää vaihto-opiskeluvuosi, suunnistin Irlantiin opiskelemaan elokuvaa.

Dublinissa ajatus kirkastui: Jotkut todellakin tekevät elokuvia työkseen. Niitä elokuvia, jotka ovat minun arkipäivääni. Niitä, jotka ovat muuttaneet elämääni. Niitä, joille olen nauraa hohottanut ja joille olen itkenyt henkeä haukkoen. Elokuvia ja tv-sarjoja, jotka ovat olleet muokkaamassa minusta tätä ihmistä.

Hain Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun Elokuvataiteen laitokselle ensimmäisen kerran keväällä 2015. Palo elokuvien tekoon oli suuri, ja mielessäni oli vain hämärä ajatus siitä, että elokuvilla on ainakin ohjaaja. Tiesin myös, miten vaativat jo pelkät ennakkotehtävät ovat, joten kokeilumielessä päätin hakea ohjauksen linjalle. Paikka pääsykokeisiin ei auennut, ja hyvä niin.

En lannistunut, vaan olin todistanut itselleni, että ennakkotehtävät oli mahdollista tehdä täyspäiväisen työn ohessa: Työskentelin samaan aikaan Iltalehdessä viihdetoimittajana.

Haaveeni elokuva-alasta alkoivat muuttua realistisemmiksi. Kuuluisa “TAIK” siinsi edelleen silmissäni, ja uskoin vakaasti, että koulu olisi maineensa arvoinen ja voisin vihdoinkin joka ikinen päivä päästä oppimaan uutta ja haastamaan itseäni.

Aloin toden teolla selvittää, mikä rooli elokuvien teossa voisi olla juuri minulle tarkoitettu. Käsikirjoittajaksi minusta ei olisi, sen Oriveden opisto jo teki selväksi. Liikaa itsesensuuria taltutettavaksi ja liian vähän istumalihaksia.

Tuottaja. Se tyyppi, joka pyörittelee rahoja. Mielessäni olivat lähinnä Jerry Bruckheimer ja Markus Selin. Mutta mitä enemmän tuottamista mietin, sitä paremmin osasin kuvitella itseni siihen rooliin.

Muistin aiemmasta opinahjostani jonkun maininneen tuottajana itsekin työskentelevän Elina Saksalan kirjoittaman teoksen Tuottajan käsikirja. Ostin Saksalan kirjan, ja ahmin sen lähes yhdeltä istumalta. Kun painoin teoksen kannen kiinni tammikuussa 2016 Stockmannin kahvilassa, olin valaistunut.

Tuottajan työ sisälsi kaiken sen, mitä halusin työuraltani. Toimittajataustanikin olisi hyödyksi.

Olin New Yorkissa lomalla, kun ennakkotehtävät ilmestyivät nettiin maaliskuussa 2016. Pursuin iloa harlemilaisessa yksiössä: Tehtävät ovat juuri sitä, mitä tahdoinkin! Suomeen palattuani puursin tehtävät kasaan. Ne paljastuivat ensivilkaisua hankalammiksi, ja kun olin luovuttamisen partaalla, ystäväni piti minulle tunnin mittaisen puhuttelun. Kiitos siitä puhelusta, Laura.

Kesäkuun alussa yli viikon kestäneen pääsykoerupeaman päätteeksi sain kuulla, että olin yksi neljästä uudesta tuottajaopiskelijasta. Uutisen ymmärtäminen vei viikkoja, ja yhä edelleen tuntuu uskomattomalta, että juuri minä saan olla täällä. Elämäni palaset ovat loksahtaneet täydellisesti kohdalleen.

Mystinen, legendaarinen ja tarunhohtoinen “TAIK” on osoittautunut maineensa arvoiseksi. Saan viettää päiväni ihmisten kanssa, jotka niin ikään rakastavat elokuvia. Toiset heistä istuvat vieressäni luokkahuoneessa, toiset heistä avaavat omaa ammattitaitoaan luokan edessä.

Aalto-yliopisto tarjoaa minulle ensiluokkaisen pohjan, jolta voin ponnistaa kohti valtavia haasteita ja joka luo minulle jatkuvasti uusia kunnianhimon kohteita. Levoton sieluni saa vihdoinkin olla luvan kanssa rauhaton.

-Ilona

This entry was posted on Tuesday, October 11th, 2016 at 10:45 and is filed under tarinoita. You can follow any responses to this entry through the RSS 2.0 feed. You can skip to the end and leave a response. Pinging is currently not allowed.