Bhutan on hassu maa. Vuonna 1972 Bhutanin kuningas päätti, että tulevaisuudessa maan kansantalous rakennetaan maksimoimaan kansalaistensa onnellisuus. Perinteisesti bruttokansantuotetta on pidetty helpoimpana (ja yleisimpänä) kansantalouden indikaattorina, mutta Bhutanissa päätettiin turvautua brutto-onnellisuuteen (Gross national happiness) suunnittelun ohjenuorana. Kaikki päätökset on arvioitava ensisijaisesti sen perusteella, miten ne vaikuttavat kansalaisten onnellisuuteen. Filosofia perustuu buddhalaiseen ajatteluun: materiaalisen ja henkisen kehityksen on tapahduttava rinnakkain eikä kumpaakaan voida erottaa toisistaan.

Käytännössä onnellisuutta ja hyvinvointia mitataan neljällä eri osa-alueella: kestävä sosioekonominen kehitys, ympäristöasiat, kulttuurin varjelu ja hyvä hallinto. Kansantaloustieteilijät ovat jatkokehittäneet GNH-mittareita (ks. yllä oleva linkki) vastaamaan modernia kehitysyhteistyöajattelua, mutta säilyttäen saman periaatteen, jossa onnellisuutta arvioidaan yhdistämällä sekä kvalitatiivisia että kvantitatiivisia mittareita. Onnellisuuden mittaaminen puhtaasti kvantitatiivisesti olisikin vaikeaa.

TKK:lla ei ole yhtä hauskaa. Opiskelijat jäävät räikeästi jälkeen yliopistolaissa asetetuista tavoiteajoista, Kela lähettää 17 % opiskelijoista vuosittain selvityspyynnön, joka taas ruokkii entisestään heikon etenemisen aiheuttamaa stressiä, mikä puolestaan näkyy mielenterveystilastoissa. Opiskelijoiden opiskelukyky on heikko: monet päätyvät työkyvyttömiksi jo pelkästään opintojen aiheuttaman stressin takia. Puhumattakaan siitä, että pitäisi samanaikaisesti luoda työuraa, pitää huolta kunnostaan, maksaa vuokrat ja ehkä joskus luoda ihmissuhteitakin.

Mistä tässä pitäisi saada tulevaisuuden huippuinnovoijat, jos käristämme jo opintovaiheessa loppuun Suomen lupaavimmat kyvyt?

Yliopistoille on taattu perustuslaissa autonomia valtion sörkkimiseltä, mutta ne saavat kuitenkin enimmän osan rahoituksestaan valtiolta. Opetusministeriö tulosohjaa yliopistoja mittaripatteristolla, jossa lasketaan mm. vaihtoon lähtevien ja saapuvien määriä, valmistuneiden määrää jne. Rahoituksesta 75 % määräytyy toiminnan laajuuden, laadun ja vaikuttavuuden perusteella ja loput muiden tavoitteiden perusteella. Tästä 75 % koulutuksen osuus on 55 prosenttia ja tutkimuksen ja tutkijankoulutuksen osuus on 45 prosenttia. Koulutuksessa toiminnan laajuuden perusteella määräytyy 85 prosenttia ja laadun sekä vaikuttavuuden perusteella 15 prosenttia rahoituksesta. Koulutuksen laatu määrää siis 6 % yliopiston rahoituksesta. TKK:n tulossopimuksessa todetaan, että yliopiston tulee huolehtia opiskelijoiden hyvinvoinnista, mutta tälle ei määrätä minkäänlaista mittaristoa eikä sen rahoitusvaikutusta kuvata.

Eikö olisi hienoa, jos tässä kohtaa todettaisiinkin tulossopimuksessa, että tulosmittarina toimisi opiskelijoiden onnellisuus? Jos laadun osuudesta esim. puolet määräytyisi GNH:n periaatteiden mukaan, budjetointi näyttäisi varmasti aika erilaiselta. GNH:ta soveltaen opiskelijan onnellisuutta voisi mitata esimerkiksi seuraavasti:

1. Taloudellinen hyvinvointi. Määrittyy ylioppilaskunnan keräämän tilastoaineiston perusteella: mittareita voisivat olla esimerkiksi talouden likviditeettiaste (miten monta kuukautta voisi elää ilman tuloja) ja velkaantumisaste.
2. Fyysinen kunto. Miten monta kertaa viikossa opiskelijat harrastavat kuntoliikuntaa? Miten moni sairastaa tuki- ja liikuntaelimistön sairauksia? Ovatko opiskelijat ylipainoisia?
3. Henkinen hyvinvointi. Miten paljon YTHS tekee mielenterveysdiagnooseja? Miten opiskelijat pärjäävät vuotuisissa onnellisuuskyselyissä? Miten moni opiskelija syrjäytyy (eriytyy sosiaalisesta yhteisöstä)?
4. Opintojen eteneminen. Miten hyvin opintopisteet kertyvät? Miten tyytyväisiä opiskelijat ovat kursseihin keskimäärin? Tehdäänkö kandidaatintyöt aikataulussa?
5. Sosiaalisen yhteisön terveys. Onko yhteisö vireä? Käytetäänkö yhteisössä huumeita? Tehdäänkö opiskelija-asuntoihin paljon poliisikeikkoja?
6. Yliopistodemokratia. Kokevatko opiskelijat voivansa vaikuttaa yliopistoyhteisöön? Moniko osallistuu ylioppilaskunnan tai yliopiston vaaleihin?

Malli seuraa orjallisesti Med Jonesin jatkokehittämää GNH-mittaristoa ja lähtee ajatuksesta yliopistosta pienoisyhteiskuntana. Esimerkit ovat ehkä vähän dorkia, mutta valottavat ajattelutapaa…

Mitä iloa tästä olisi? Ajatellaan tilannetta, jossa opintopsykologin palkkaaminen (n. 30 ke vuodessa) tuottaisi esimerkiksi 10 % nousun onnellisuusindeksissä (kehittämällä opiskelutaitoa ja toisaalta auttamalla ihmisiä opiskelukykyongelmissa), joka muodostaa puolet opetuksen laatuindeksistä. Tämä nostaisi tuloksellisuutta 1,1 * 0,03 -kertaisesti, mikä TKK:n tuloksellisuusosalla merkitsisi 900 ke lisäystä. Asia ei toki olisi ihan näin suoraviivainen ja luvut hihavakioita, mutta n. 30-kertainen tuotto investoinnille ei ole kehno.

Opiskelukykyiset opiskelijat ovat investointi tulevaisuuteen: jos ihminen oppii yliopistossa ymmärtämään omia työtapojaan, työskentelemään itsenäisesti ja samalla jaksamaan paremmin, hän tekee vielä 20 vuodenkin päästä tuottavaa työtä yhteiskunnassa. Jos sen sijaan kannustetaan pintaoppimiseen tai poltetaan ihmisiä loppuun, heistä tulee lähinnä kansantaloudellinen riippakivi. Indikaattoreista päätellen opiskelijoiden hyvinvointi ei tällä hetkellä ole yliopistolle tärkeä asia. Entä jos investointi hyvinvointiin tuottaisikin välitöntä hyötyä (usein näkymättömäksi jäävän kansantaloudellisen hyödyn) lisäksi?

Ajatus on poimittu Suomen ylioppilaskuntien liiton (SYL) laatimasta työurien pidentämisen työkalupakista. Ajatusta jatkotyöstettiin SYL:n avausseminaarissa mainioilla porukoilla.

Janne Peltola
Hallituksen jäsen, opintoasiat ja koulutuspolitiikka

Ylioppilasliikkeen liekehtivät keihäänkärjet irtautuivat arjestaan Riihimäelle kahdeksi päiväksi tutustumaan toisiinsa ja keskustelemaan Suomen hallitusohjelmasta.

Mutta mitä siellä sitten puhuttiin ja mistä?

Atte (koulutuspolitiikka) kertoo SYL:n avausseminaarin 1. päivän tunnelmista

Lassi (viestintä ja sidosryhmät) palauttelee mieleen tiistain tapahtumia

Aitiopaikalta katsottuna Aalto-ylioppilaskunnan aloitus on ollut kuin B-luokan Action elokuva, jossa on täytynyt keskittyä ennemmin vauhdissa pysymiseen kuin yksityiskohtiin. Toisin sanoen alkuvuodesta priorisointia on jouduttu tekemään rankankin puoleisesti kun joka päivä ilmenee 20 tärkeää juttua mitkä pitäisi tehdä heti ja joista ehtii koulutuksien, muuton ja avajaisten keskellä tehdä muutaman.

Priorisointi onkin osoittautunut varsin haastavaksi tasapainotteluksi: Lähtökohtana nykyopiskelijoiden ja -yhdistysten kokema palvelutaso ei saa heiketä. Toisaalta AYY:lle tulee luoda kestävä pohja tuleville vuosikymmenille. Alkuvaiheessa suurin epäsuhta on näiden tavoitteiden kohtaaminen: Parhaiden käytäntöjen luominen ei onnistu hetkessä. Vastaavasti ylioppilaskunnan toiminnan pyörittäminen totutussa laajuudessaan kolmella kampuksella yhden kampuksen resurssein on mahdoton tehtävä ja avainasemaksi muodostuu se millaisen yhteistyömallin AYY luo erityisesti tieteenalajärjestöjen, kiltojen ja osakunnan sekä kaikkien sen piirissä toimivien yhdistysten kanssa.

Kiireen keskellä valoa tulevaisuuteen näytti AYY:n tulevaisuusseminaari, jossa hallitus ja sihteeristö keskittyivät tunnistamaan ylioppilaskuntaan vaikuttavia tekijöitä ja trendejä sekä pohtimaan AYY:n tulevaisuutta niiden pohjalta (tästä lisää Aten postauksessa). Yksi asia ainakin on varma – AYY:n tulevaisuuden tavoitteita ei tulla asettamaan liian alas. Alla päivän villihkön loppuvisoinnin tulos.

Maailman parhaaksi ylioppilaskunnaksi on kuitenkin tätä kirjoittaessa vielä pitkä matka – 341 päivää kuroa ero umpeen.

Markus Koljosen alustus

Mikko Ikolan alustus

Tietotekniikka on vaikeaa. Kuka tahansa ohjelmoinnin peruskurssin käynyt teekkari voi kertoa, että ohjelmointi on ihanan yksinkertaista, kunnes joudutaan ottamaan huomioon se ikävä tosiasia, että järjestelmää tulevat käyttämään oikeat ihmiset. Huomataankin, että 50-vuotiaan musiikkimajurin (fiktiivinen esimerkki tosielämästä) käsittelyssä täysin yksikäsitteiseksi luultu käyttöliittymä muuttuu helvetin esikartanoksi, joka repii sekä ohjelmistokehittäjien että esimerkkikäyttäjän hermot riekaleiksi.

TKK:lla tästä ongelmasta päästiin eroon luomalla ovelasti organisaatioyksikkö, joka Tietää, mitä yliopistolaiset haluavat. Näin on voitu kätevästi rajata kehitystyöstä pois tietoteknisten järjestelmien ärsyttävin piirre, eli käyttäjät. Tietohallinto kertoo IT-palvelukeskukselle, mitä käyttäjät haluavat, ja ITPK toteuttaa.

Tosiasia kuitenkin on, että tietohallinto tuottaa jokseenkin vastakkaisia ratkaisuja siihen nähden, mitä opiskelijat, tutkijat tai hallintohenkilökunta oikeasti haluaisivat. Lähtökohdaksi asetetaan, että tietokoneet on tarkoitettu työkäyttöön ja kaikki hallinnon tuottamien prosessikaavioiden ulkopuolinen toiminta on Omaa Käyttöä, joka tulee kieltää Käyttöpolitiikalla. Vielä ennenkuulumattomampaa olisi, että yliopiston tietojärjestelmiin kytkettäisiin Standardin vastaisia kokoonpanoja.

Tällainen ajattelu on erityisen vaarallista puhuttaessa yliopistosta, jolle on perustuslaissa asti annettu autonomia, jotta kukaan ei häiritsisi tieteen ja taiteen kehitystä. Missä me olisimmekaan, jos Stanfordin yliopisto olisi vetäissyt vuosituhannen alussa piuhat seinästä BackRub-nimiseltä hakukoneelta, joka toimi osin yliopiston IT- ja tutkimusresursseilla? Sittemmin yliopisto nettosi 200 miljoonaa dollaria erään Googlen listautuessa pörssiin vuonna 2004. Puhumattakaan mahdollisuudesta kertoa itsestään uusille opiskelijoille ”Googlen kotina”.

On helppoa luoda tietoteknisiä ympäristöjä, joissa itse kullakin on oma rajattu hiekkalaatikko, jossa voi tehdä omia asioitaan kaikessa rauhassa. Yhteisen tiedon käsittely onkin vaikeampaa. Käyttöoikeuksien hallintaa on tutkittu 60-luvulta asti eikä vieläkään ole kyetty rakentamaan järjestelmää, jossa käyttäjä ei missään vaiheessa tarvitsemaansa tietoa etsiessään törmäisi keltaiseen huutomerkkiin: ”sinulla ei ole käyttöoikeuksia tähän kansioon”.

Sosiaalisen yritysmedian guru Andrew Mcafee lainaa mielellään tilastoja, joiden mukaan tietojärjestelmien avoimuus, mikroblogien ja wikien käyttö sekä ylipäätään käyttäjien itse rakentamat tietorakenteet (vrt. tietohallinnon suunnittelemat) lisäävät firman sisäisten asiantuntijoiden käyttöä jopa 35 %. Uskoo ken tahtoo, mutta selvää on, että akateemista yhteistyötä tukisi paljon paremmin lähtökohta, jossa tieto on oletusarvoisesti avointa ja sen voi tarvittaessa piilottaa.

Olin viime vuonna mukana suunnittelemassa Aallon intranetiä ja olin positiivisesti yllättynyt ajatuksesta, että pohjana tultaisiin käyttämään kaikille avointa wikiä. Vielä hienompaa oli kaikkien jakama ajatus, että kaikkea pitää voida kommentoida ja että keskusteleva ympäristö olisi paras mahdollinen. Tämä on jyrkästi vastakkainen ajattelutapa ainakin TKK:lla viime vuosina ilmenneeseen toimintatapaan, jossa (yhteistyötä mahdollistamaan tarkoitettujen) akateemisten toimielinten pöydälle ilmestyy likimain tyhjästä monisivuisia toimenpideohjelmia, joilla ”kehitetään” yksiköiden toimintaa.

Eikö olisi parempi, että homma menisi esimerkiksi näin:

1. Lämpömiehenkujalla (Aallon keskushallinto) tunnistetaan ongelma
2. Aallon wikiin ilmestyy kuvaus ongelmasta ja ehdotus toimenpiteiksi
3. Yliopistolaiset muokkaisivat tekstiä ja keskustelisivat, kunnes teksti näyttää sellaiselta, että se voidaan yhdessä hyväksyä
4. Teksti tuodaan akateemisen toimielimen ratkaistavaksi.

Radikaalia, eikö totta? Kohdan 1 ei tarvitse tapahtua Lämpömiehenkujalla, vaan esimerkiksi Arkadiankadulla asuvan opiskelijan päässä, tai vaikkapa ainejärjestön vuosikokouksessa. Kriittisin este tämän toteutumiselle on tällä hetkellä vallitseva itsekritiikin (ja vastaanottajien tukkokorvaisuuden) kulttuuri, jossa mölyt pidetään mahassa, kunnes ne purkautuvat aalto-ravio.txt:n muodossa.

Hyvät tietojärjestelmät tukevat avointa keskustelua ja ennemmin mahdollistavat yhteistyötä kuin estävät väärää käyttöä.

Mitä sinä haluaisit tehdä yliopiston tietokoneilla?

Janne Peltola
hallituksen jäsen, opintoasiat

Istun palavereissa, joissa pohditaan keskustoimiston tulevaa seinäjärjestystä lämpömiehenkujalle. Ja kuten aina neliötä on liian vähän ihmisiin nähden tai toisinpäin.  Eli miten paljon ikkunatonta tilaa annetaan meluaville vapaaehtoisille ja minne sijoitetaan sihteerit, joiden käsissä organisaatiomme toimii? Siinäpä kysymyksiä, unohtamatta tietenkään ”aikuisia” (vannon kuulleeni näin sanotun), niitä ylioppilaskunnan vitaaleja työntekijöitä, jotka hoitavat talouden ja kiinteistöt.  Ratkaisu ei ole helppo ja se tulee olemaan kompromissi, joka hiertänee pitkään.

Tämän pohdiskelun lomassa olen alkanut myös miettimään, että jos rehtori ei olisi ystävällisyydessään kutsunut (eli vaatinut) meitä saman katon alle, olisiko meille löytynyt paikka jostain muualta?? Ehkäpä jokin luontevampi paikka? En kiistä, etteikö rehtorin kanssa saman ulko-oven jakaminen toisi etuja ajaa koulutuspoliittisia asioita ja varmistaa AYY:n läheinen suhde yliopiston kanssa. Toisaalta nykyisessä oppilaskunnan hajaannuksessa ja tiedotuksellisessa kaaoksessa myös muita vaihtoehtoja tulee mieleen.

AYY on ainakin minun mielessäni tehnyt arvovalinnan pyrkiä riviopiskelijaa lähelle, poiketen esimerkeistä. Jo TKY:n aikana, jolloin opiskelijoita oli reilut 10k, tapahtui kontaktipinta kuntaan kiltojen ja järjestöjen kautta. Sama tilanne on HYY:llä, jolla on 30k jäsentä. Se läheisyys ja palvelullisuus, joka Tokyo:lla ja KY:llä aikanaan ollut, voi olla historiaa ja taistelemme tuulimyllyjä vastaan.

En ole kuullut vielä ainoanakaan itseään riviopiskelijaksi tituleeraavan henkilön kertovan miten AYY:n pitäisi kohdata hänet! Ehkäpä sillä ei ole hänelle/heille edes merkitystä. Toisaalta kukaan ei ole tainnut kysyä, toisiko aaltolaisena oleminen kylterille jotain lisäarvoa, jos niin mitä ja miten hän haluaisi sen tarjoiltavan?  Arvo kuitenkin syntyy siitä mitä aaltolaisuus edustaa. Olemmeko maailman parantajia ja toimijoita yhteiskunnassa ja tai sisäisen yhteisön luojia tai jotain muuta?

Sen sijaan, että koulumme tulee olemaan joukko jakautuneita leirejä, tulisi meidän kohdata toisemme ja löytää kosketuspintaa. Ehkä sen jälkeen löydetään tapoja toimia yhdessä myös vapaa-ajalla, uusia perinteitäkin, joista ainakin osa voidaan jakaa. Itse lähdin AYY:n toimintaan uskossa, että erilaisten alojen kohtaamisesta, miten ristiriistaisesta tahansa, voi löytyä luovuuden hedelmä. Mutta ensin on saatava ihmiset kohtaamaan ja, jos yhteen törmäys ei saa edarimaista kohteliaisuuksien kierrettä, uskon yhä että tulee olemaan ryhmiä, jotka voivat löytää yhteisen sävelen.

Aalto Entrepreneurship Society on eräs tällainen, suorastaan esimerkillinen ryhmä. Tämä hyvin harvoilla naisilla varustettu asialleen uskollinen seurakunta on onnistuneesti saanut toimintansa pyörimään erilaisista rajoittavista tilakysymyksistä huolimatta. Päättäväisyyttä ja uskoa siis tarvitaan.

Aalto Entrepreneurship Society on maalaillut Aalto loungea KY-talon kuudenteen kerrokseen. Tätä ajatusta kannatan. Me tarvitsemme kohtauspaikan, areenaan jutustelulle, törmäämiselle. Kuudennen kerroksen lattiaan tekisin kuitenkin ylimääräisen reiän, josta palomiesten tapaan pääsisi pakenemaan viidenteen kerrokseen, Aalto yhteisön (Teekkarijaoston aaltolainen hengenperijä) luo, jota vaikka kellariksi voisi kutsua. Sillä kellareissahan ovat ne parhaat bileet. Tuon paikan ympärille, jonne aaltolaisten ajatukset valuvat, voisi sijoittaa sihteeristön ja, jottei meno menisi aivan levottomaksi, niin väleihin mahtuisivat ne ”aikuisetkin.”

– Lasse Granroth

Ps: Huhu kertoo, että joku aallon opiskelija olisi onnistunut löytämään tiensä keskustoimistolle, joten myös käytännössä se on mahdollista.

Kuten Lassi lateli, hallitus on istunut tammikuussa koulutuksissa ja silloin tällöin niiden lomassa lyönyt päitä yhteen ideoiden kehittämiseksi ja punnitsemiseksi. Prosessi kulminoituu ensi viikon lopulla, kun hallitus ja sihteerit kokoontuvat yhteen kasaamaan hallitusohjelman tälle vuodelle. Jos ja kun ohjelma saadaan mallikkaasti kasaan, se on se nuottivihko, joka soitetaan ensi vuonna läpi. Nyt keskitytään siis kysymään “mitä?”, sen jälkeen alkaa sitten “miten?”-osuus.

Hallitusohjelma on näinollen hurjan tärkeä paperi. Kaikkea ei voi saada aikaiseksi samana vuonnakertaa, ja on päätettävä mihin rajalliset resurssit kohdennetaan. Ja kun päättää mihin keskittyy, pitää vielä asettaa selkeät tavoitteet. Jo nyt on selvää, että on tähdättävä korkealle- Tätä on painottanut joka ikinen Aallon tiimoilta tavattu sparraaja.  Shoot for the moon – even if you fail, you’ll land among the stars on se asenne jolla AYY:ta ajetaan, ja sen täytyy näkyä myös hallitusohjelmassa. Surkein suoritus on asettaa tavoitteet niin matalalle, että onnistuu niissä varmasti.

Mitä siis pitäisi tavoitella? Tästä olisi hauska kuulla juuri sinun näkemyksesi. Jos ja kun päässäsi pyörii se paras idea ikinä, nyt on oikea aika kertoa se. Mitä konkreettisempi ajatus, sitä enemmän se meitä kiinnostaa, mutta kaikenlainen kommentointi on tervetullutta.

– Atte

Tulevaisuusseminaarin visiontipläjäys

Saara ehostaa luovuutta hylätyssä sihteeristössä

ps. jos ylioppilaskunnan parissa puuhaaminen kiinnostaa enemmänkin, kannattaa tsekata tämä työpaikkailmoitus. Juuri nyt etsitään edunvalvontasihteereitä kaikille kolmelle kampukselle.

Hallitus aloitti työskentelynsä heti vuoden ensimmäisenä arkipäivänä 4.1.2010 uuden vuoden rakettien vielä poksuessa korvissa. Alkuviikosta lähdettiin liikkeelle lähes nollasta, sillä ainut konkreettinen uutuus oli hallituksen jäsenten uudet @ayy.fi –päätteiset mailiosoitteet. Ensimmäistä viikkoa sävyttivät uusien ihmisten tapaaminen ja hallittu sekasorto.

Torstaina 7.1. hallitus piti ensimmäisen kokouksensa ja järjestäytyi. Etukäteen paljon keskustelua herättänyt hallituksen sisäinen työnjako sai hallituksen mielestä parhaan mahdollisen lopputuloksen. Lisäksi kokouksessa mm. perustettiin ja nimitettiin Aalto-yhteisötoimikunta ja Teekkarijaosto.

Ensimmäisen kokouksen jälkeen oli aika tutustua tarkemmin oman sektorin toimijoihin. Niinpä sektorit suuntasivat kuka minnekin mökkeilemään tai muuten vain viettämään yhdessä aikaa. Alun perin kaikkien piti mökkeillä, mutta Suomen ihana ja luminen talvi teki tepposensa, eikä kaikkia yöpaikkoja saatu lämpimiksi millään. Edunvalvontasektori siirtyikin Arkkitehtikillan Majalta KY-talon lämpöön… Joka tapauksessa paljon asioita saatiin käsiteltyä illan ja yön aikana ja kukin sektori sai selvennettyä työnjakoaan.

Ensimmäinen työviikko huipentui Aalto-yliopiston avajaisiin Finlandia-talossa ja Kiasmassa. Näyttävien juhlallisuuksien jälkeen oli oivaa aikaa tutustua mielenkiintoisiin ihmisiin ja nautiskella illan antimista. Paljon puhutusta ylioppilaskunnan ja hallinnon lähentymisestä saatiin oivia viitteitä AYY:n järjestämillä jatkoilla Apollossa, jossa AYY:n hallitus ja osa sihteeristöä bailasi rinta rinnan yliopiston rehtorin Tuula Teerin kanssa. Taisipa samaan aikaan tanssilattialle päätyä myös Aallon kauppakorkeakoulun rehtori Eero Kasanen ja ensimmäiseksi Aalto-professoriksi nimetty Risto K. Nieminenkin, eivätkä Lämpömiehenkujan työmyyrätkään kaukana olleet…

Toisella viikolla hallitus ja sihteeristö pääsi viimein muuttamaan väliaikaistiloihin osoitteeseen Lämpömiehenkuja 3. Tervetuloa vierailulle! Tällä hetkellä tilat tosin muistuttavat lähinnä 60-luvulla rakennettua ala-astetta, mutta toivottavasti viihtyisyyttä saadaan lisättyä pian. (Kyllä, juuri sinä, tätä lukeva taiteilija: löytyisikö sinulta ylimääräisiä kuvia tai piirustuksia koristamaan varsin ankeita seiniä?) Varsinaisiin tiloihin tien toiselle puolelle päästään muuttamaan remontin valmistuttua parin kuukauden kuluttua. Taistelun jälkeen tiloihin on jo saatu kulkukortit, mutta  mm. omat käyttäjätunnukset tietokoneille tietenkin auttaisivat myös…

Toisella viikolla näkyvin päätös oli ehdottomasti uudesta visuaalisesta ilmeestä päättäminen! Hallituslaisten mielestä ilme kuvastaa erinomaisesti AYY:tä ja tässä lopullisessa versiossa Small Caps –tyylinen teksti on hyvä vastakohta koukeroisille kirjaimille. Toista viikkoa leimasi lisäksi mielenkiintoiset historian luennot kaikilla kolmella kampuksella ja viikon huipentanut tulevaisuusseminaari.

Aaltoinnolla eteenpäin,

Lassi